Itäeurooppalaisessa perinteessä tunnettu vampyyri ja sen vaikutuksesta syntynyt kirjallisuudessa, elokuvissa ja televisiosarjoissa esiintyvä vampyyrihahmo ovat nekin yksi elävien kuolleiden muoto. Näistä, kuten myös muista kuoleman jälkeen jonkinlaista aktiivisuutta ilmentävistä vainajista, hengistä ja muista kuoleman voimista, puhutaan nykyään yhä enenevässä määrin ”epäkuolleina”. Englanninkielinen epäkuollutta tarkoittava termi undead esiintyi nykymerkityksessään ensimmäisen kerran Bram Stokerin Draculassa (1897). Sinä aikana, joka on kulunut ensimmäisistä eurooppalaisten kirjoittajien ylöskirjaamista itäeurooppalaisista vampyyriuskomuksista nykypäivän filmiteollisuuden tuotteisiin, vampyyrit ilmiönä ovat kuitenkin muuttuneet jossain määrin. Erityisesti goottilaisen kirjallisuuden myötä Länsi-Eurooppaan rantautuneet vampyyrit ja filmiteollisuuden kuvaukset hahmosta ovat vaikuttaneet siihen, millaisiksi vampyyrit nykyään yleensä mielletään.[1]
Vampyyriuskomuksia tai kuvauksia vampyyrimaisia piirteitä omaavista olennoista tunnetaan jo hyvin varhaisilta ajoilta ja eri alueilta, kuten muinaisesta Egyptistä ja antiikin Kreikasta ja Roomasta. Itäeurooppalaisista vampyyreista[2] varhaisimmat kuvaukset ovat 1600–1700-luvuilta, jolloin tuolloin vielä jo vähitellen rappeutuvan Ottomaanien valtakunnan alaisena olleilta alueilta palaavat sotilaat ja matkalaiset kertoivat tarinoita paikallisista vampyyriepidemioista. Varhaisimmat virkamiesten kenttäraportit ilmiöistä tulivat Länsi-Eurooppaan 1700-luvun alkupuolella, kun imperiumiin kuuluneita alueita (esim. Serbia) alkoi siirtyä eurooppalaisten hallintaan. Niissä kerrottiin paikallisten ihmisten harjoittavan outoja tapoja: nämä kaivoivat ylös ruumiita ja ”tappoivat” ne lävistämällä ensin seipäällä sydämen ja polttamalla sitten ruumiin. Tällaisten vampyyreina pidettyjen vainajien ruumiiden katsottiin olevan tuoreita, vaikkakaan ne eivät olleet säilyneet muuttumattomina kuoleman jälkeen: esimerkiksi niiden kynnet, hiukset ja parta olivat kasvaneet. Niissä ei näyttänyt olevan mätänemisen merkkejä, eivätkä ne välttämättä haisseet. Verenkin katsottiin yhä virtaavan niiden suonissa, ja suussa saatettiin havaita jäämiä niiden elävistä imemästä verestä. Vanha iho oli saattanut kesiä pois ja alta paljastua elävästi punoittava uusi iho.[3]
Yleisimmän nykymääritelmän mukaan vampyyri on kuollut ruumis, joka nousee öisin haudastaan juomaan elävien verta tai saalistamaan näitä. Usein määritelmään kuuluu osana myös ajatus siitä, että kontaktiin joutuminen tällaisen vampyyrin kanssa aikaansaa myös elävän ihmisen infektoitumisen, mikä voi johtaa esimerkiksi kuolemaan ja voi myös saada tartunnan saaneen muuttumaan itsekin vampyyriksi.
Ármann Jakobsson on huomioinut, miten islantilaisten saagojen elävillä kuolleilla itse asiassa on itäeurooppalaisten vampyyrien kanssa myös jotain yhteistä, vaikka varsinaista vaikutusyhteyttä ei näiden kulttuurien välillä olekaan. Useilla keskiaikaisten saagojen ”epäkuolleilla” on piirteitä, joita voi kutsua vampyyrimaisiksi. Valtaosa saagoissa esiintyvistä vainajista, jotka osoittavat jonkinlaista aktiivisuutta ja palaavat öisin haudan takaa, on vampyyrien tavoin rauhaton ruumis. Niille on myös tyypillistä ruumiin mädäntymättömyys, vaikka esiin kaivettaessa havaittaisiinkin, että ruumis on jonkin verran muuttunut. Se voi olla esimerkiksi turvonnut ja karmaisevan näköinen. Muutokset eivät kuitenkaan ole niin suuria, etteivätkö edesmenneen tunteneet ihmiset tunnistaisi takaisin palaavaa vainajaa.
Aina rauhattomia ruumiita ei kaiveta saagoissa ylös, mutta yksi tällainen tapaus, jossa vainajan kalmo siirretään ensin uuteen hautapaikkaan ja myöhemmin kaivetaan ylös poltettavaksi, esiintyy esimerkiksi Eyrbyggja sagassa (”Eyrin asukkaiden saaga”, ei suom.). Siinä jo eläessään pahantahtoinen Þórólfr Kampurajalka kuolee vanhana vihapäissään ja palaa haudan takaa pariin eri otteeseen. Kummallakin kerralla, kun Kampurajalan hauta kaivetaan auki, löydetään mädäntymätön ruumis. Moni muukin elävä kuollut hätyyttelee eläviä ja on näille suuri uhka, mutta Þórólfr Kampurajalan tapauksessa on yhtymäkohtia vampyyriin myös sikäli, että Kampurajalan hyökkäyksen kohteeksi joutuneet ja sen seurauksena kuolleet ihmiset ikään kuin infektoituvat ja muuttuvat nämäkin eläviksi kuolleiksi. Saagan mukaan ”kaikkien niiden ihmisten, jotka kuolivat, nähtiin kulkevan Þórólfrin seurassa” (En allir menn þeir er létust voru sénir í ferð með Þórólfi).
Samassa saagassa kerrotaan myös eräällä Fróðán tilalla joulun aikaan sattuvasta epidemiasta, jonka seurauksena monia ihmisiä kuolee ja vainajat liittyvät kuolemansa jälkeen osaksi elävien kuolleiden joukkoa. Tapahtumat saavat alkunsa yhteisön ulkopuolelta, Hebrideiltä, tulleesta naisesta nimeltä Þórgunna, joka majoittuu tilalla ja kuolee siellä tautiin. Naisen kerrotaan olevan harras kristitty, mutta tällä on outoja ulkoisia piirteitä, jotka aikalaiset yhdistivät yliluonnollisia taitoja tai noituutta hallitseviin ihmisiin. Hän on esimerkiksi naiseksi suurikokoinen. Hän on myös vahvatahtoinen mutta tulee huonosti toimeen ihmisten kanssa.
Saagassa Þórgunnan rooli hänen kuolemaansa seuraaviin tapahtuviin jätetään epäselväksi. Þórgunna haudataan kuoltuaan esittämänsä tahdon mukaisesti kirkkomaahan, tulevan piispanistuimen kotipaikkaan Skálholtiin. Kristinuskolla on saagoissa usein vainajia rauhoittava vaikutus, ja tähän saagan kirjoittaja oletettavasti vihjasi mainitessaan hautapaikan sijainnista. Þórgunnan osuudesta tilalla seuraavien kummittelujen alkusyynä kuitenkin ikään kuin vihjataan, mutta pääsyynä näyttäytyvät Þorgunnan eläessään omistamat koreat vuodevaatteet. Talon emäntä ei ole tahtonut polttaa niitä Þorgunnan tahdon mukaisesti. Säilytetyt vuodevaatteet näyttävätkin sisältävän jonkinlaista pahaa voimaa, joka ei siirrä vainajan rauhattomuuteen johtavaa tautia tilan väkeen suoraan, mutta leijuu tapahtumien yllä jonkinlaisena pahana tahtona, joka alkaa sairastuttaa palkollisia ja tekee näistä kuoleman jälkeen epäkuolleita.
Hieman Þórgunnan kuoleman ja hautaamisen jälkeen tilan lammaspaimen alkaa käyttäytyä oudosti: hän vaikuttaa kuin riivatulta ja puhelee itsekseen. Eräänä iltana lammaspaimen tulee sisään ja käy heti maaten. Aamulla hänet löydetään kuolleena. Ruumis haudataan kirkkoon, mutta myöhemmin lammaspaimen tavataan jälleen tilan mailla. Keskiajan islantilaisille olisi ollut selvää, että lammaspaimenena toimiminen tarkoitti pitkäaikaista oleskelua ulkona, pimeässä ja yksin. Näin ollen vaikka paimenen taudin ja siitä seuraavan rauhattomuuden synnystä ei esitetä saagassa mitään arveluja, kertoi paimenen toimenkuva, että tämä oli altistunut eläväksi kuolleeksi infektoivalle taudille (tai häntä riivaavalle voimalle) todennäköisesti ulkona pimeydessä.
Kuten edellä on esitetty vampyyrimaisista piirteistä, Fróðán tilan kummitteluissa kyse on niissäkin juuri siitä, että edesmenneet alkavat hyökkäillä elävien kimppuun, mistä seuraa sairaus, sitten kuolema ja lopuksi kuoleman jälkeinen rauhattomuus. Lammaspaimen hyökkää ensin erään tilalla asuvan Þórir viðleggurin kimppuun tämän käydessä yöaikaan pihan perällä. Yhteenoton seurauksena Þóririn keho mustuu, hän sairastuu ja kuolee ja alkaa sitten kulkea yhdessä lammaspaimenen kanssa. Ennen pitkää tilalla on kuollut ja muuttunut rauhattomaksi ruumiiksi yhteensä yli kymmenen miestä ja naista.
Vastaavalla tavalla jonkinlaisen ulkona pimeydessä oleilevan pahan hengen vaikutukseen liitetään kuolemanjälkeinen rauhattomuus myös Grettir Väkevän saagassa (Grettis saga Ásmundarsonar). Saagassa tästä eräässä laaksossa oleilevasta ”pahasta hengestä” käytetään nimitystä meinvættr sekä óhreinn andi eli ”saastainen henki”. Sen läsnäolo hankaloittaa erään isäntämiehen elämää, sillä taloon on pahan hengen vuoksi vaikeaa löytää paimenta, joka uskaltaisi liikkua yksin ulkona pimeässä. Hänelle suositellaan kuitenkin erästä Glámr-nimistä miestä, joka on Ruotsinmaalta tullut ja pakana, joka ei käy kirkossa vasta kristillistyneellä saarella. Glámr on suurikokoinen ja vahva, eikä säikkyisi pienistä. Hänen ulkonäkönsä on sen verran pelottava ja peikkomainen, että se nostattaa tilan isännänkin kulmakarvat tämän nähdessä uuden paimenensa.
Kuten Ármann Jakobsson on huomioinut, Glámr tulee tilalle eräänlaiseksi ”vampyyrintappajaksi”; tarkoituksena näyttäisi olevan, että Glámr tuhoaisi laaksoa vaivaavan meinvættrin. Sen Glámr epäilemättä tekeekin, sillä kun Glámr eräänä talviyönä kuolee ulkona ollessaan, ei meinvættristä enää kuulu sen jälkeen mitään. Epäillään, että Glámr on saanut tuhottua sen ennen kuin on itse saanut yhteenotossa surmansa. Glámrin löydetty ruumis on edellä mainitun Þórólfr Kampurajalan kalmon tavoin ”musta kuin kuolema ja paksu kuin sonni” (blár sem hel en digr sem naut) eikä suostu haudattavaksi kirkkomaahan tai kirkonmiehen siunattavaksi. Ruumiin löytäneet miehet saavat kuljetettua sitä vain vähän matkaa. Kun ruumista myöhemmin yritetään siirtää kirkkoon papin ollessa mukana, ei Glámrin ruumista löydy. Ruumis löytyy vain papin ollessa poissa, ja siksi päätetään lopulta haudata se kasaamalla kiviä kummuksi sen päälle sille paikalle, missä ruumis on. Glámrin tapauksessa toteutuu monen vampyyrintappajan osaksi tuleva uhka: hän muuttuu itse kuolemansa jälkeen eläväksi kuolleeksi, joka alkaa hätyytellä laaksossa asuvia.
Vampyyrien tavoin keskiaikaisten saagojen monet elävät kuolleet ovat siis haudastaan palaavia ruumiita, jotka saalistavat eläviä ja tekevät näistä kaltaisiaan epäkuolleita. Toisin kuin vampyyrit, saagojen rauhattomat vainajat eivät kuitenkaan mässäile uhriensa verellä itäeurooppalaisten vampyyrien tapaan. Vampyyreille veri näyttäytyy elinvoiman lähteenä, kun taas keskiajan islantilaiset elävät kuolleet näyttävät ilmentävän sitä periaatetta, että ruumiissa itsessään säilyi rauhattomuuden mahdollistavaa elinvoimaa niin kauan kuin luiden ympärillä oli lihaa.
***
Miten voit viitata tähän tekstiin: Kanerva, Kirsi: ”Vampyyreja Islannissa?” Elävät kuolleet keskiajan Islannissa. Elävä kuollut -ilmiöstä ja sen historiasta, 30.7.2019. <https://elaviakuolleita.wordpress.com/2019/07/31/vampyyreja-islannissa/ >
***
Saagoja ja kirjallisuutta
Ármann Jakobsson. 2009. “The Fearless Vampire Killers: A Note about the Icelandic Draugr and Demonic Contamination in Grettis Saga.” Folklore 120 (2009), 307–316.
Ármann Jakobsson. 2011. “Vampires and Watchmen: Categorizing the Mediaeval Icelandic Undead,” Journal of English and Germanic Philology 110 (2011), 281–300.
Barber, Paul. 1988. Vampires, Burial, and Death. Folklore and Reality. New Haven: Yale University Press.
Beresford, Mathew. 2008. From Demons to Dracula: The Creation of the Modern Vampire Myth. London: Reaktion.
Eyrbyggja saga = Einar Ól. Sveinsson & Matthías Þórðarson, ed. 1935. Eyrbyggja saga. Íslenzk Fornrit, 4. Reykjavík: Hið íslenzka fornritafélag.
Grettir Väkevän saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava, 2003.
Grettis saga = Guðni Jónsson (toim.). 1936. Grettis saga Ásmundarsonar. Íslenzk Fornrit, 7. Reykjavík: Hið íslenzka fornritafélag, 1–290.
Kanerva, Kirsi. 2018. “Restless Dead or Peaceful Cadavers? Preparations for Death and Afterlife in Medieval Iceland.” In Dying Prepared in Medieval and Early Modern Northern Europe, edited by Anu Lahtinen and Mia Korpiola, 18–43. The Northern World 82. Leiden and Boston: Brill.
Kanerva, Kirsi & Kaarina Koski. (2019). Beings of Many Kinds – Introduction for the Theme Issue “Undead”. Thanatos 8 (2019) 1.
Vésteinn Ólason. 2003. “The Un/Grateful Dead – from Baldr to Bægifótr.” In Old Norse Myths, Literature and Society, edited by Margaret Clunies Ross, 153– 171. The Viking Collection: Studies in Northern Civilization, 14. Odense: University Press of Southern Denmark.
***
[1] Tässä yhteydessä ei kuitenkaan käydä läpi vampyyrin kehitysvaiheita. Vampyyrien ”evoluutiosta” ks. esim. Beresford 2008.
[2] Vampyyri on kuitenkin vain yksi, erityisesti länsimaailmassa vakiintunut nimitys tälle ilmiölle. Muita nimityksiä ovat muun muassa vrykolakas (Kreikka), strigoi (Romania) ja dhampir (Serbia).
[3] Vampyyrien ruumiiden yhteydessä kuvattujen piirteiden on katsottu viittaavaan erinäisiin muutoksiin, joita ruumiissa tapahtuu hajoamisprosessin alkuvaiheessa.