Brynhildr: kilpineito, valkyyria – ja elävä kuollut

Eddarunouden pääkokoelmassa, 1200-luvun jälkipuoliskolla laaditussa Codex Regius -käsikirjoituksessa (Runo-Edda), on säilynyt runo Helreið Brynhildar eli ”Brynhildrin Helin-matka”. Runo on jättiläiseukon ja kilpineito Brynhildrin dialogi, jossa kumpikin puhuu edda-runoudelle tyypillistä fornyrðislag-runomittaa käyttäen. Tämän niin kutsuttuihin Eddan sankarirunoihin kuuluvan tekstin tapahtumat sijoittuvat tarkemmin määrittelemättömään muinaiseen aikaan. Taustalla oleva tarina on tuttu esimerkiksi 1200-luvun lopulla muistiin kirjatusta Völsunga sagasta: lohikäärmeen surmannut peloton sankari Sigurðr on ensin kihlautunut kilpineito Brynhildrin kanssa, mutta myöhemmin Sigurðrille annetaan petollista taikajuomaa. Sen seurauksena hän unohtaa Brynhildrin ja nai toisen naisen, Guðrúnin. Brynhildr taas noudetaan puolisoksi Guðrúnin veljelle, Gunnarrille. Brynhildr saa kuitenkin tietää petoksesta. Tapahtumien seurauksena Brynhildr yllyttää Gunnarrin veljineen surmaamaan Sigurðrin. Sigurðrin kuoltua Brynhildr ei enää tahdo elää, vaan surmaa itsensä miekalla ja määrää sitten itsensä poltettavaksi hautaroviolla Sigurðrin hautarovion vieressä. Niin saaga kuin runokin antavat ymmärtää, että Brynhildr pääsee näin seuraamaan Sigurðria tuonpuoleiseen kuolleiden valtakuntaan. Mielenkiintoista Helreið Brynhildar -runossa kuitenkin on, että kyseinen Brynhildrin ja jättiläisnaisen keskustelu käydään, kun Brynhildr on jo kuollut.

Ed0039

Helreið Brynhildar (1893). Jenny Nyströmin (1854-1946) kuvitusta. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Merrill Kaplan on tarkastellut 1300-luvun lopulla kootussa käsikirjoituksessa Flateyjarbók olevaa lyhytsaagaa Norna-Gests þáttr (”Norna-Gestrin tarina”, ei suom.). Siinä Norjan kuninkaan Olavi Tryggvinpojan (k. 1000) hoviin saapuva 300-vuotias mies nimeltä Gestr kertoo kuninkaalle ja tämän hoville menneisyyden sankareista, joiden kanssa on viettänyt aikaansa. Nämä muinaiset ja myyttiset sankarit, joista Gestr kertoo, ovat samoja, joita esiintyy myös islantilaisissa muinaissaagoissa. Yksi näistä muinaisista hahmoista on Brynhildr.

Gestr kertoo ensin lyhyesti Sigurðrin ja Brynhildrin kuolemasta ja näiden hautaseremonioista. Gestr selittää, miten Sigurðrin olivat surmanneet hänen sukulaismiehensä (tästä Gestr kertoo useampia, edda-runoudessa ja Völsunga sagassa tunnettuja versioita) kun taas Brynhildr iski itseään miekalla sen jälkeen kun Sigurðr oli kuollut, tarkoituksenaan surmata itsensä. Kumpikin oli sitten poltettu kunniakkaasti hautaroviolla. Gestrin lyhyen selostuksen jälkeen kuninkaan miehet kysyvät, oliko Brynhildr lausunut joitain säkeitä sen jälkeen, kun oli kuollut. Gestr sanoo tämän olevan totta, minkä jälkeen hän kuvailee Brynhildrin matkaa Helin-tiellä (Helvegr) eli kirjaimellisesti ”kuoleman (valtakunnan) tiellä”.

Tällä tiellä Brynhildr kohtaa alussa mainitun jättiläisämmän (gýgr) ”luolan suuaukossa” (hellis dyrum). Naiset antautuvat jonkinlaiseen sanaharkkaan, jossa jättiläiseukko syyttää Brynhildriä Sigurðrin kuolemasta, mutta Brynhildr puolustautuu. Samassa yhteydessä Gestr siteeraa edellä mainittua Runo-Eddassa säilynyttä runoa Helreið Brynhildar. Sanailu päättyy Brynhildrin voittoon, ja lopuksi jättiläisämmä syöksyy kirkuen takaisin vuoren sisään. Runo esittää Brynhildrin ja tämän elämänaikaisen toiminnan myönteisessä ja edullisessa valossa.

Gestrin lopetettua kuninkaan hirdimiehet kommentoivat, että tarina oli viihdyttävä, ja he pyytävät Gestriä kertomaan vielä lisää. Silloin kuningas saagan mukaan toteaa: ”Ei ole tarvetta kertoa enempää tuollaisista asioista.” Kaplan on kiinnittänyt huomiota juuri kuninkaan reaktioon. Kaplan on pohtinut, mihin ”asioihin” kuningas itse asiassa kyseisessä lyhytsaagassa viittaa todetessaan, ettei niistä tulisi puhua sen enempää. Hän on samassa yhteydessä vertaillut myös nykyajan kääntäjien tulkintoja kyseisestä saagakohdasta.

Kuten Kaplan tuo esille, keskiajan kontekstissa merkittävä oli erityisesti hirdimiesten kysymys ja Gestrin vastaus siihen: ”Silloin miehet kysyivät Gestriltä, oliko Brynhildr lausunut joitain säkeitä kuolleena. Gestr sanoi sen olevan totta” (Þá spurðu menn Gest, hvárt Brynhildr hefði nokkut kveðit dauð. Hann kvað þat satt vera). Osa tarinan kääntäjistä on tulkinnut tekstiä niin, että Brynhildr ei ole kuollut miekaniskuun, vaan että hänet olisi poltettu vasta hautaroviolla kuoliaaksi – jonne hän ”Helin-tiellä” oli juuri matkalla. Kuten Kaplan osoittaa, tämä tulkinta ei alkuperäisen tekstin valossa ole mahdollinen. Siinä ei käytetä ilmaisua brenna lifandi, mitä olisi käytetty elävältä polttamisen yhteydessä.

Kaplan myös kiinnittää huomion siihen, että Brynhildrin lausuma runous ei ole kuolinlaulu, jonka hän lausuisi viimeisen hengenvetonsa yhteydessä. Runo-Eddan ja Norna-Gestrin tarinan kuvauksessa on tosin pieni ero. Runo-Eddan kuvauksen mukaan Brynhildr matkaa kuolemansa jälkeen vaunulla täysin vahingoittumattomana kohti kuoleman valtakuntaa Heliä. Tätä ennen hänen ruumiinsa on kuitenkin poltettu roviolla. Norna-Gestrin tarinassa taas kerrotaan, että ”Brynhildr ajettiin hautaroviolle Helin-tielle, and hänet tuotiin lähelle joitain kallionkielekkeitä”, missä hän sitten vastaa jättiläisämmän aloittamaan sanailuun. Tässä versiossa Brynhildrin ruumista ei siis vielä olisi poltettu, mutta kuten edellä on todettu, sanavalinnat viittaavat silti siihen, että Brynhildr on puhuessaan jo kuollut – kuten Gestr on tarinansa aluksi todennut. Tapahtumat esitetään Norna-Gestrin tarinassa kuitenkin ikään kuin todistajien kertomana; nämä todistajat näyttäisivät olevan läsnä ihmisten näkyvässä arkitodellisuudessa, eivät tuonpuoleisessa todellisuudessa. Kuolleen Brynhildrin sanailu jättiläisämmän kanssa esitetään siis tapahtuvaksi hautajaisseremonioiden aikana, läsnä olevien elävien katsoessa. Runo-Eddassa näkökulma on toinen: Brynhildr ajelee myyttisessä menneisyydessä vaunullaan kuoleman valtakuntaan johtavaa tietä, jolla liikkuivat myös pakanajumalat. Brynhildr ei enää ole elävien ihmisten todellisuudessa vaan myyttisessä todellisuudessa, jossa liikkumisessa tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä ei ole mitään hämmästyttävää.

Kaplan katsookin, että Brynhildr ilmentää Norna-Gestrin tarinassa kuolemanjälkeistä levottomuutta, mutta hänen kummittelunsa on sanallista. Kaplanin sanoin Brynhildr ei olekaan Flateyjarbókin tarinassa walking dead (kirjaimellisesti ”kävelevä kuollut”) vaan talking dead eli ”puhuva kuollut”. Toisaalta voitaisiin sanoa, että Brynhildr on hautajaisseremoniansa aikana ihmisten nähden vihamieliselle jättiläiseukolle puhuessaan myös rauhaton vainaja. Norna-Gestrin tarinassa esitetty hirdimiesten kysymys korostaa juuri tätä ulottuvuutta – että Brynhildr on puhuva kuollut (ja rauhaton vainaja).  Runo-Eddassa taas tästä todellisuuden rajoja haastavasta olotilasta tai jättiläiseukon ja Brynhildrin mahdollisista todistajista (elävistä kuulijoista) ei millään tapaa vihjata. Runo-Eddan version pohjalta voidaan ajatella, että Brynhildr on myyttiseen todellisuuteen kuuluvalla Helin-tiellä, joka vie tuonpuoleiseen, kuolleiden asuinsijoille, minne hänen rakastamansa Sigurðr on jo mennyt. Sillä tiellä kulkee myyttisessä todellisuudessa myös esimerkiksi pakanajumala Óðinnin poika Hermóðr, joka Snorri Sturlusonin Proosa-Eddan (1200-l. alku) osiossa Gylfaginning ratsastaa Óðinnin Sleipnir-ratsulla kuolleiden valtakuntaan veljensä Baldrin kuoleman jälkeen.  Siellä Hermóðr pyytää kuolleiden valtakunnan hallitsijaa, Hel-jumalatarta, päästämään Baldrin pois Helistä.[1]

Treated_NKS_hermodr

Hermóðr ratsastaa Baldrin luokse Heliin. Kuvitusta 1700-luvulta peräisin olevassa islantilaisessa käsikirjoituksessa NKS 1867 4to, 96r. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Kuningasta ei Kaplanin näkemyksen mukaan häirinnyt se, että puhuttiin menneisyyden pakanallisista sankareista. Kuningas oli kiinnostunut Gestrin tarinoista sinänsä ja pyysi vielä Brynhildrin tarinankin jälkeen tätä kertomaan toisista menneisyyden sankareista, Ragnarr Karvahousun pojista. Kuninkaan tuomio ei myöskään ollut seurausta siitä, että tarinassa puhuttiin naisista – muutoin olisi hankala selittää, miksi tarinaan on valikoitunut juuri se runo, jossa Brynhildr pääsee kertomaan oman näkemyksensä asioista ja jossa hänet esitetään myönteisessä valossa. Norjan kuningassuvun kannalta olennaisempaa lienee ollut se tieto, että Brynhildrin ja Sigurðrin tytär Áslaug oli Ragnarr Karvahousun poikien äiti ja samalla Norjan kuninkaan esiäiti, sillä keskiajalla tämän kuningassuvun katsottiin polveutuneen Ragnarrista.

Kaplanin näkemyksen mukaan Norjan ja Islannin vuonna 999/1000 kristillistänyttä kuningas Olavi Tryggvinpoikaa häiritsi tarinassa se, että Brynhildr ylitti puhuessaan elämän ja kuoleman rajan. Saagan kristittyjen laatijoiden näkökulmasta katsottuna kuningas Olavi Tryggvinpojan on täytynyt olla ihminen, jonka ajattelua ja toimintaa ohjasivat kristillisen maailmankuvan mukaiset opit, odotukset ja normit – sellaisina kuin ne tunnettiin saagan kirjoitusajankohdassa, vaikkakaan ei välttämättä vielä Olavi Tryggvinpojan aikana. Kristillisestä näkökulmasta katsottuna kuoleman jälkeen oli palannut vain Kristus yksin, ja sen jälkeen taivaasta saattoi hetkellisesti palata myös esimerkiksi pyhimys antamaan ilmoituksen. Kaplanin mielestä Brynhildrillä ei kuitenkaan ollut mitään pyhimyksille ja enkeleille tyypillisiä hengellisiä piirteitä.

Flateyjarbókin laatimisesta 1300-luvun lopulla vastanneet kirjurit olivat kumpikin kirkonmiehiä. Siksi onkin todennäköistä, että he halusivat vihjata Islannin kristillistäneen kuninkaan ajatelleen Norna-Gestrin tarinassa juuri Kaplanin mainitsemalla tavalla. Kyseiset kirkonmiehet olisivat itsekin olleet tietoisia kristinuskon käsityksistä kuolleista. Kristinopillinen tulkinta rauhattomista vainajista oli esimerkiksi Honorius Autunilaisen (n. 1080–1154) teoksen Elucidarius mukaan se, että paholainen nostatti kuolleiden ruumiit ja puhui näiden suulla. Tämä teos käännettiin Islannissa jo 1100-luvun lopulla. Anonyymin kirkonmiehen 1300-luvun alussa laatimassa, maallisiin tapahtumiin keskittyvässä Grettir Väkevän saagassa annetaan siinäkin ymmärtää, että kuolleet palasivat jonkin saastaisen hengen elävöittämänä. Joissain 1300-luvulla kirjoitetuissa muinaissaagoissa kuolleita herätetään kristinuskon näkökulmasta pahaksi katsotun pakanallisen magian avulla.

Kaplan ei kuitenkaan tarkastelunsa yhteydessä pohdi, miksi Norna-Gestrin tarinan Flateyjarbókiin kopioinut kirkonmies ei katsonut tarpeelliseksi poistaa siitä hirdimiesten käsityksiä kuolemanjälkeisestä rauhattomuudesta. Keskiajalla tekstejä voitiin kopioitaessa hyvinkin muokata ja korjata, jos katsottiin, ettei niissä olevaa asiaa ollut selitetty oikein. Hirdimiesten uskomuksista mainitseminen toki korosti kuningas Olavi Tryggvinpojan ylivoimaista ”pyhyyttä” suhteessa muihin aikalaisiinsa (tosin Olavi Tryggvinpojasta ei koskaan tullut kanonisoitua pyhimystä) ja antoi kuninkaalle roolin alamaistensa moraalisena opettajana. Jättäessään hirdimiesten kysymyksen ja Gestrin vastauksen kopioimaansa tekstiin kirjuri kuitenkin samalla (kenties tahtomattaan) tunnusti, että näiden ilmentämät käsitykset kuolleiden kyvystä olla aktiivisia vielä kuolemansa jälkeen elivät vielä 1300-luvun lopun Islannissa.

Brynhildrin kuolemanjälkeisessä runonlausunnassa tulee esille monia piirteitä, jotka yhdistettiin keskiajan Islannissa kuolemanjälkeiseen rauhattomuuteen yleisestikin. Brynhildristä tulee epäkuollut hänen omasta tahdostaan: mikään taikuus tai saastainen henki ei nostata häntä. Brynhildr tunnettiinkin hänestä kertovissa tarinoissa vahvatahtoisena naisena, joka muinaisessa menneisyydessään oli ollut taisteleva kilpineito. Tilanteeseen liittyy myös jonkinlaista vihastumista, sillä Brynhildr havahtuu puhumaan sen jälkeen, kun jättiläisämmä on ensin syytänyt hänelle suustaan runomuotoon puettuja perättömiä syytöksiä. Brynhildr säilyi siis tietoisena kuolemansa jälkeen, ja hänen kuolemanjälkeisen paluunsa saattoi aikalaisnäkemyksen mukaan mahdollistaa vihan antama elinvoima. Käytännössä Brynhildr-vainajan rauhattomuus ei siis poikennut siitä, millaisena islantilaissaagoissa kuvattujen vahvatahtoisten elävien kuolleiden toiminta esitetään. Hämmästyttävää on ensisilmäyksellä vain se, että Brynhildr pystyy palaamaan kuoleman rajan takaa, vaikka onkin tehnyt itsemurhan. Itsensä surmaaminen ei nimittäin yleensä johda saagoissa vainajan rauhattomuuteen. Brynhildrin kuolemanjälkeistä aktiivisuutta selittää kuitenkin juuri hänen luontonsa: vahvatahtoisena ja -luontoisena hänellä olisi katsottu olevan kyky palata, kuolintavastaan huolimatta.

***

Miten voit viitata tähän tekstiin: Kanerva, Kirsi: ” Brynhildr: kilpineito, valkyyria – ja elävä kuollut.” Elävät kuolleet keskiajan Islannissa. Elävä kuollut -ilmiöstä ja sen historiasta, 30.6.2020. <https://elaviakuolleita.wordpress.com/2020/06/30/brynhildr-kilpineito-valkyyria-ja-elava-kuollut  >

***

Saagoja ja kirjallisuutta

Kanerva, Kirsi. 2015. ”Having no Power to Return? Suicide and Posthumous Restlessness in Medieval Iceland,” Thanatos 4 (2015) 1, 57–79.

Kanerva, Kirsi. 2017. “From Powerful Agents to Subordinate Objects? The Posthumously Restless Dead in Medieval Iceland (ca. 1200–1400).” Teoksessa Death in Medieval Europe: Death Scripted and Death Choreographed, toim. Joëlle Rollo Koster. New York: Routledge.

Kanerva, Kirsi. 2018. “Female Suicide in Thirteenth-Century Iceland: The Case of Brynhildr in Völsunga saga,” Viator 49 (2018) 3: 129–154.

Kaplan, Merrill. 2011. Thou Fearful Guest. Addressing the Past in Four Tale in Flateyjarbók. Folklore Fellows’ Communications 301. Helsinki: Academia Scientiarum Fennica.

Norna-Gests þáttr = Guðbrandur Vigfússon & C. R. Unger (toim.). 1860–1868. Flateyjarbók, 1. Christiania: Malling, 346–359.

Proosa-Edda = Faulkes, Anthony (ed.), Snorri Sturluson: Edda. Prologue and Gylfaginning. Viking Society for Northern Research, University College London, 2005 [1982].

Runo-Edda = Eddan sankarirunot. Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut Aale Tynni. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1980.

***

[1] Hel lupaa, että Baldr pääsisi pois, jos koko luomakunta itkisi hänen kuolemaansa – näin ei kuitenkaan käy.

Noituudella nostatettuja

Muutamassa 1300-luvun lopun ja 1400-luvun muinaissaagassa näyttää siltä, että kuolleiden oma tahto on jossain määrin vähentynyt ja kuolleita nostatetaan taikuuden avulla. Esimerkiksi tanskalaisesta kuninkaasta Hrólfr krakista kertovassa muinaissaagassa Hrólfs saga kraka (”Hrólfr Riu’un saaga”, ei suom.) kerrotaan, miten kuningas viimeisessä taistelussaan joutuu taistelemaan eläviä kuolleita vastaan, koska vastapuolella mukana oleva kuningatar Skuldr on noitataitoinen. Skuldr nostattaa taikuudella kaikki kaatuneet soturinsa niin, että nämä jatkavat uudelleen taistelua kuningas Hrólfrin joukkoja vastaan. Vaikka kuolleilta sotureilta isketään irti raajoja, nämä nousevat aina uudelleen taistelemaan ja muodostavat voittamattoman armeijan, jonka edessä kuningas Hrólfr ja kaikki hänen joukoissaan olevat miehet kaatuvat.

Aivan 1300-luvun lopulta peräisin olevassa Flateyjarbók-käsikirjoituksessa löytyvässä muinaissaagassa Sörlin tarina taas kaksi kuningasta, Högni ja Heðinn, joutuvat Freyja-jumalan loitsujen kohteeksi ja sen seurauksena kääntyvät toisiaan vastaan ja ryhtyvät taistelemaan joukkoineen eräällä saarella. Freyjan loitsun vuoksi taistelussa kaatuneet nousevat aina uudelleen jatkamaan taistelua, joka kestää lopulta 143 vuotta. Taistelu päättyy vasta kun saarelle tulee kristitty mies, joka surmaa kaikki elävät kuolleet.

Erityisesti 1400-luvulle tultaessa osa elävistä kuolleista näyttää siis muuttuneen jossain määrin tahdottomiksi, noituuden tai pakanajumaluuksien loitsujen avulla nostatetuiksi ”zombeiksi”, jotka kuolevat ja nousevat sen jälkeen jälleen ylös jatkamaan taistelua yhä uudelleen ja uudelleen. Sinänsä mielenkiintoista on näiden taikuudella nostatettujen elävien kuolleiden suhde eurooppalaiseen nekromantia-perinteeseen eli magiaan, jossa kuolleiden tai henkien avulla voitiin esimerkiksi ennustaa tai saavuttaa muuta tietoa. Keskiajan Euroopassa yleensä nekromantia-taito liitettiin nimenomaan oppineisiin kirkonmiehiin. Mielenkiintoista onkin, että Hrólfs saga kraka ja Sörla þáttr on kumpikin yhdistetty kirkonmiehiin; Hrólfs saga krakan kirjoittaja mainitsee Master Galteruksen, eli Aleksanteri Suuresta kertovan Alexandreis-teoksen kirjoittajan Gautier de Chatillonin, joka oli ranskalainen kirjailija ja teologi 1100-luvulta. Sörlin tarinan sisältävä kokoelmakäsikirjoitus, Flateyjarbók, taas on kahden kirkonmiehen laatima, ja siinä on kristillisen ideologian sävyttämiä tarinoita, jotka sisälsivät moraalisen opetuksen (exemplum).

***

Miten voit viitata tähän tekstiin: Kanerva, Kirsi: ”Noituudella nostatettuja.” Elävät kuolleet keskiajan Islannissa. Elävä kuollut -ilmiöstä ja sen historiasta, 31.10.2019. < https://elaviakuolleita.wordpress.com/2019/10/31/noituudella-nostatettuja/ >

***

Saagoja ja kirjallisuutta

Kanerva, Kirsi. 2017. “From Powerful Agents to Subordinate Objects? The Posthumously Restless Dead in Medieval Iceland (ca. 1200–1400).” Teoksessa Death in Medieval Europe: Death Scripted and Death Choreographed, toim. Joëlle Rollo Koster. New York: Routledge.

Slay, Desmond (toim.). 1960. Hrólfs saga kraka. Editiones Arnamagnæanæ, Series B 1. København: Munksgaard.

Sörlin tarina tai Heðinnin ja Högnin saaga. Suomentaneet Sirpa Aalto, Alpo Honkapohja, Kirsi Kanerva, Eevastiina Korri, Karolina Kouvola, Ilkka Leskelä ja Philip Line. Teoksessa Egill Yksikätinen. Muinaissaagoja Pohjolasta, toim. Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva ja Sari Päivärinne. Helsinki: Finn Lectura, 2013.

Sörla þáttr. Teoksessa Flateyjarbók. En samling af Norske Konge-sagaer med indskudte mindre fortællinger om begivenheder i og udenfor Norge samt annaler, 1, toim. Carl Rikard Unger. Christiania: [s.n], 1860-1868, sivut 275-283.

Hukkuneet rauhattomina vainajina

Saagojen valossa vettä pidettiin keskiajan Islannissa usein elementtinä, joka puhdisti pois pahat voimat ja esti vainajia palaamasta. On katsottu, että ajatus veden puhdistavasta voimasta juontuisi Skandinaviassa jo pakanalliselta ajalta. Uskomuksen on katsottu olleen vanhempi kuin käsitys tulesta vastaavana puhdistavana voimana. Keskiajan kristillisessä ajattelussa taas veden puhdistavuus voitiin yhdistää ajatukseen siitä, että Jeesuksen kastaminen Jordan-virrassa oli pyhittänyt kaikki maailman vedet. Jotkut islantilaissaagat kertovat kuitenkin tarinoita vainajista, jotka kummittelivat siitä huolimatta, että olivat hukkuneet ja kadonneet mereen, tai meressä olleista hukkuneiden (tai hukutettujen) ruumiista, jotka ajautuivat rantaan ja alkoivat sen jälkeen kulkea aiheuttamassa eläville vahinkoa. Nämä tarinaesimerkit viittaavat siihen, että kuolintavalla – hukkumisella – katsottiin olevan vaikutusta myös kuolemanjälkeiseen rauhattomuuteen.

Yksi hukkumisensa jälkeen palaava kuollut on Hallbjörn Kotkelsson, joka esiintyy 1200-luvun puolivälin jälkeen laaditussa Lohilaaksolaisten saagassa. Saagassa Hallbjörn on Hebrideiltä tulleiden Gríma-nimisen naisen ja Kotkell-nimisen miehen poika. Hänellä on myös veli, Stígandi. Kaikkia perheen jäseniä pidetään noitataitoisina. Jotain voimaa Hallbjörnin silmissä kenties on, sillä hänen lisänimensä on slíkisteinsauga (”hiomakivensilmä”). Monet katsovat perheen aiheuttavan vahinkoa muille loitsuillaan ja seiðr-noituudellaan – jopa kuolettavaa vahinkoa. Lopulta paikalliset ottavat perheenjäsenet kiinni. Hallbjörnin päähän vedetään säkki, mikä estää häntä näkemästä. Sitten Hallbjörn kuljetetaan merelle, missä hänen kaulaansa sidotaan kivi. Tämän tehdäkseen miehet vetävät ensin säkin pois Hallbjörnin päästä, jolloin Hallbjörn luo terävän katseensa mannerta kohti, eikä tuo katse ole miellyttävä. Hän ehtii lausua pahaenteisen ennustuksen ennen kuin miehet hukuttavat hänet mereen.

Vaikka Hallbjörn on vaipunut pohjaan kivi kaulassaan, käy myöhemmin kuitenkin niin, että hänen ruumiinsa ajautuu rantaan. Ruumis haudataan Knarrarnes-nimiselle niemelle kasaamalla kivistä keko sen päälle, mutta silti Hallbjörnin rauhaton ruumis alkaa kovasti kulkea alueella. Eräänä päivänä eräs urhean pelottomaksi ja vahvaksi kuvattu mies nimeltä Þorkell Kalju (isl. skalli) huomaa yhden tilan lehmistä puuttuvan. Hän lähtee yön tullen etsimään lehmää kuunvalossa yhdessä palkollisen kanssa. Þorkellin mielestä heidän on parempi jakaa etsittävä alue keskenään ja kulkea erillään. Kulkiessaan yksin Þorkell näkee yhtäkkiä edessään olevassa vesakossa lehmän. Lähemmäs tullessaan hän kuitenkin huomaa, ettei vesakossa olekaan lehmä vaan Hallbjörn slíkisteinsauga. Mies ja elävä kuollut hyökkäävät nyt toistensa kimppuun. Hallbjörn slíkisteinsauga jää alakynteen ja yhtäkkiä rauhaton kalmo pääsee irti Þorkellin otteesta ja vajoaa maahan. Þorkell palaa kotiin, missä palkollinen on jo odottamassa löytämänsä lehmän kanssa. Þorkellin painiottelusta elävän kuolleen kanssa on kuitenkin seudulle hyötyä, sillä tapahtuman jälkeen Hallbjörn ei enää vaivaa eläviä.

Keskiajan islantilaisessa arkikokemuksessa ei todennäköisesti ollut ennenkuulumatonta, että hukkuneiden ruumiit silloin tällöin ajautuivat rantaan. Hallbjörnin osalta kuitenkin todennäköisesti oletettiin, että kaulaan sidottu kivi olisi pitänyt miehen meren pohjassa. Hallbjörnin kuolemanjälkeinen aktiivisuus ja kyky palata mantereelle kaulassaan olleesta kivestä huolimatta liitettiin kenties tämän ”pahaan silmään”, ja siihen, että miehellä katsottiin olevan erityisiä, joskin pahoja voimia. Hallbjörnin kohdalla ei näytäkään käyneen niin, että vesi olisi pidätellyt häntä ja ”neutraloinut” hänen pahat aikeensa.  Hallbjörnin tapauksen valossa keskiajan islantilaisissa uskomuksissa veden ei välttämättä oletettu puhdistavan pahantahtoisten vainajien vaikutusta tai pitävän kuolleita rauhallisina – ainakaan silloin kun nämä ajatuivat takaisin maihin.

Lohilaaksolaisten saagan tavoin Länsi-Islantiin sijoittuvassa Eyrin asukkaiden saagassa (Eyrbyggja saga, ei suom.) rauhattomana vainajana kulkeneen Þórólfr Kampurajalan ruumiin poltosta syntynyt tuhka, joka lentää tuulen mukana mereen, ei enää aiheuta eläville vahinkoa. Ruumiin tuhoaminen polttamalla ja jäljelle jääneen tuhkan levittäminen mereen olikin todennäköisesti keskiajan islantilaisten mielestä tehokas tapa päästä eroon eläville vahingollisista aineksista. Hukkuneiden palaaminen taas viittaa siihen, että ilman tällaista ruumiin tuhoamista hukkuneet eivät ihmisten mielissä pysyneet aina rauhallisina. Samaisessa Eyrin asukkaiden saagassa kerrotaan tapauksesta, jossa merellä hukkuneet eivät ajaudu rantaan, mutta palaavat kuitenkin talvisten hautajaisjuominkien alettua entiselle kotitilalleen Fróðáan. Saagakirjoittaja sijoittaa tapahtumat vuoden 1000 jälkeiseen aikaan, jolloin islantilaiset olivat jo kääntyneet kristityiksi mutta vanhat uskomukset ja tavat saattoivat yhä elää ihmisten mielissä. Ensin hukkuneiden palaamista pidetään Fróðán tilalla hyvänä enteenä. Saagan kirjoittaja esittää tässä yhteydessä vanhana uskomuksena ajatuksen, että meren jumalattaren (Rán) katsottiin ottaneen hukkuneet hyvin vastaan, jos nämä palasivat ja osallistuivat omiin hautajaisjuominkeihinsa. Ei ole varmuutta siitä, onko tällainen uskomus todella vaikuttanut pakanallisen ajan Islannissa, mutta saagassa vanhaksi mainittu uskomus esitetään samassa yhteydessä kun mainitaan pakanallisten käsitysten säilymisestä Islannissa kun kristinusko oli vielä nuorta.

Eläville Eyrbyggja sagan rauhattomat hukkuneet alkavat aiheuttaa vaivaa, sillä vainajat käyvät joka ilta tulitupaan ja asettuvat tulen ääreen ja pysyvät siinä, kunnes tuli sammuu. Elävät joutuvat siirtymään heidän tieltään toisaalle, missä heille sytytetään myöhemmin lämmittelyä varten toinen, pienempi tuli. Kummittelu ei kuitenkaan lopu, vaikka hautajaisjuomingit loppuvat, vaan lisääntyvät, kun tilalla samaan aikaan tautiin kuolleet rauhattomat vainajat alkavat nekin käydä tulisijan ääressä lämmittelemässä. Ennen pitkää talon nuori isäntä Kjartan keksii elävien kuolleiden häätämiseksi keinon enonsa Snorri goðin avustuksella,[1] mutta tässä yhteydessä merkittävää on huomata, että takaisin palaavat hukkuneet ovat nimenomaan rauhattomia ruumiita.

Muiden juuri hukkuneiden tavoin myös rantaan ajautuvalla Hallbjörn slíkisteinsaugalla on vielä lihaa luittensa ympärillä. Lihassa katsottiin yhä olevan jäljellä elinvoimaa, mikä oli todennäköisesti yksi syy siihen, että tällaista hukkuneen kalmoa pidettiin vaarallisena. Vaikka ruumis ei välttämättä ajautunutkaan rantaan (ainakaan niin, että se olisi löydetty), pidettiin ilmeisesti silti mahdollisena, että kummitukset ikään kuin nousivat vedestä maalle, kuten Eyrin asukkaiden saagassa käy. Paitsi että hukkumiskuolemat olivat epäilemättä traumaattinen kokemus myös keskiajan Islannissa, kun esimerkiksi merkittävä perheenjäsen katosi merellä, ruumiin puuttuminen saattoi aiheuttaa muitakin ongelmia. Pakanallisella ajalla tällaiselle ruumiille ei voitu suorittaa tarpeellisia hautaamisriittejä, jolloin vainaja saattoi jäädä välitilaan, mistä se saattoi palata elävien pariin. Hallbjörn slíkisteinsaugan kohdalla edes kiven paino ei estänyt kuollutta palaamasta. Kristinuskon myötä taas alettiin katsoa, että hukkunut ei ollut päässyt siunattuun rauhan lepoon.

***

Miten voit viitata tähän tekstiin: Kanerva, Kirsi: ”Hukkuneet rauhattomina vainajina.” Elävät kuolleet keskiajan Islannissa. Elävä kuollut -ilmiöstä ja sen historiasta, 27.9.2019. <https://elaviakuolleita.wordpress.com/2019/09/27/hukkuneet-rauhattomina-vainajina  >

***

Saagoja ja kirjallisuutta

Eyrbyggja saga = Einar Ól. Sveinsson & Matthías Þórðarson, ed. 1935. Eyrbyggja saga. Íslenzk Fornrit, 4. Reykjavík: Hið íslenzka fornritafélag.

Kanerva, Kirsi. 2011. The Role of the Dead in Medieval Iceland: A Case Study of Eyrbyggja saga. Collegium Medievale 24 (2011), 23–49.

Kanerva, Kirsi. 2013. Rituals for the Restless Dead: The Authority of the Deceased in Medieval Iceland. Teoksessa Authorities in the Middle Ages. Influence, Legitimacy and Power in Medieval Society, toim. Sini Kangas, Mia Korpiola & Tuija Ainonen. Fundamentals of Medieval and Early Modern Culture, 12. Berlin: De Gruyter 2013, 205–227.

Laxdæla saga = Einar Ól. Sveinsson (ed.). 1934. Laxdœla saga. Íslenzk Fornrit 5. Reykjavík: Hið íslenzka fornritafélag.

Lohilaaksolaisten saaga. Suom. Jyrki Mäntylä. Helsinki: Otava, 1967.

Pulkkinen, Risto. Rávga. Saamelaiskulttuurin ensyklopedia. Luettu 27.9.2019. http://senc.hum.helsinki.fi/wiki/Rávga

Riisøy, Anne Irene. 2010. Outlawry and Moral Perversion in Old Norse Society. Teoksessa Bodies of Knowledge: Cultural Interpretations of Illness and Medicine in Medieval Europe, toim. Sally Crawford & Christina Lee. Oxford: Archaeopress, 19–26.

Vanherpen, Sofie. 2013. Remembering Auðr/Unnr djúp(a)uðga Ketilsdóttir: Construction of Cultural Memory and Female Religious Identity. Mirator 14 (2013) 2: 61-78.

***

[1] Tilalle saapuu pappi, ihmiset ripittäytyvät, paikka pirskotellaan vihkivedellä ja elävät kuolleet haastetaan tilalla pidettäville käräjille, missä vainajien tuomioksi tulee tilalta karkottaminen.

Epäkuolleet

Suomalaisen Kuolemantutkimuksen seuran julkaisu Thanatos käsittelee teemanumerossaan epäkuolleita. Teemanumeron artikkeleissa tarkastellaan tuonpuoleisia olentoja saksankielisillä alueilla vuoden 1000 tietämillä, nekromantiaa varhaismodernin ajan Englannissa, zombi- ja vampyyrielokuvien symbolisia sairauksiin ja sairastamiseen liittyviä merkityksiä sekä länsimaisen populaarikulttuurin vampyyrihahmoissa tapahtunutta muutosta sen ”keksimisestä” parisataa vuotta sitten aina nykypäivään saakka. Teemanumeron johdanto-artikkelissa, jossa perehdytään muun muassa tarkemmin epäkuollut-termiin ja sen historiaan, havaitaan että ”epäkuollut” (eng. undead) on käsitteenä melko nuori ja epämääräinen, mutta se on silti saanut jonkin verran sijaa myös tutkijoiden käytössä. Johdannossa pohditaan myös niitä ominaisuuksia, jotka ovat keskeisiä epäkuollut-kategorialle, ja summataan aiemmassa tutkimuksessa esille tulleita havaintoja siitä, millaisia tunnusomaisia piirteitä ja merkityksiä epäkuolleisiin on eri kulttuureissa ennen ja nyt liitetty. Johdanto-artikkelissa käy esimerkiksi ilmi, että nykyajan populaarikulttuurissa ei epäkuolleeksi muuttumiselle enää ole edellytyksenä se, että yksilö olisi biologisesti kuollut. Sen sijaa vampyyreiksi ja zombeiksi voidaan muuttua vaikkapa viruksen tai käsiteltyjen lääkkeiden nauttimisen seurauksena.

***

Kanerva, Kirsi & Kaarina Koski. (2019). Beings of Many Kinds – Introduction for the Theme Issue “Undead”Thanatos 8 (2019) 1.

Thanatos vol. 8 (1), 2019: Theme Issue “Undead”

 

 

Vampyyreja Islannissa?

Itäeurooppalaisessa perinteessä tunnettu vampyyri ja sen vaikutuksesta syntynyt  kirjallisuudessa, elokuvissa ja televisiosarjoissa esiintyvä vampyyrihahmo ovat nekin yksi elävien kuolleiden muoto. Näistä, kuten myös muista kuoleman jälkeen jonkinlaista aktiivisuutta ilmentävistä vainajista, hengistä ja muista kuoleman voimista, puhutaan nykyään yhä enenevässä määrin ”epäkuolleina”.  Englanninkielinen epäkuollutta tarkoittava termi undead esiintyi nykymerkityksessään ensimmäisen kerran Bram Stokerin Draculassa (1897). Sinä aikana, joka on kulunut ensimmäisistä eurooppalaisten kirjoittajien ylöskirjaamista itäeurooppalaisista vampyyriuskomuksista nykypäivän filmiteollisuuden tuotteisiin, vampyyrit ilmiönä ovat kuitenkin muuttuneet jossain määrin. Erityisesti goottilaisen kirjallisuuden myötä Länsi-Eurooppaan rantautuneet vampyyrit ja filmiteollisuuden kuvaukset hahmosta ovat vaikuttaneet siihen, millaisiksi vampyyrit nykyään yleensä mielletään.[1]

Vampyyriuskomuksia tai kuvauksia vampyyrimaisia piirteitä omaavista olennoista tunnetaan jo hyvin varhaisilta ajoilta ja eri alueilta, kuten muinaisesta Egyptistä ja antiikin Kreikasta ja Roomasta. Itäeurooppalaisista vampyyreista[2] varhaisimmat kuvaukset ovat 1600–1700-luvuilta, jolloin tuolloin vielä jo vähitellen rappeutuvan Ottomaanien valtakunnan alaisena olleilta alueilta palaavat sotilaat ja matkalaiset kertoivat tarinoita paikallisista vampyyriepidemioista. Varhaisimmat virkamiesten kenttäraportit ilmiöistä tulivat Länsi-Eurooppaan 1700-luvun alkupuolella, kun imperiumiin kuuluneita alueita (esim. Serbia) alkoi siirtyä eurooppalaisten hallintaan. Niissä kerrottiin paikallisten ihmisten harjoittavan outoja tapoja: nämä kaivoivat ylös ruumiita ja ”tappoivat” ne lävistämällä ensin seipäällä sydämen ja polttamalla sitten ruumiin. Tällaisten vampyyreina pidettyjen vainajien ruumiiden katsottiin olevan tuoreita, vaikkakaan ne eivät olleet säilyneet muuttumattomina kuoleman jälkeen: esimerkiksi niiden kynnet, hiukset ja parta olivat kasvaneet. Niissä ei näyttänyt olevan mätänemisen merkkejä, eivätkä ne välttämättä haisseet. Verenkin katsottiin yhä virtaavan niiden suonissa, ja suussa saatettiin havaita jäämiä niiden elävistä imemästä verestä. Vanha iho oli saattanut kesiä pois ja alta paljastua elävästi punoittava uusi iho.[3]

Yleisimmän nykymääritelmän mukaan vampyyri on kuollut ruumis, joka nousee öisin haudastaan juomaan elävien verta tai saalistamaan näitä. Usein määritelmään kuuluu osana myös ajatus siitä, että kontaktiin joutuminen tällaisen vampyyrin kanssa aikaansaa myös elävän ihmisen infektoitumisen, mikä voi johtaa esimerkiksi kuolemaan ja voi myös saada tartunnan saaneen muuttumaan itsekin vampyyriksi.

Ármann Jakobsson on huomioinut, miten islantilaisten saagojen elävillä kuolleilla itse asiassa on itäeurooppalaisten vampyyrien kanssa myös jotain yhteistä, vaikka varsinaista vaikutusyhteyttä ei näiden kulttuurien välillä olekaan. Useilla keskiaikaisten saagojen ”epäkuolleilla” on piirteitä, joita voi kutsua vampyyrimaisiksi. Valtaosa saagoissa esiintyvistä vainajista, jotka osoittavat jonkinlaista aktiivisuutta ja palaavat öisin haudan takaa, on vampyyrien tavoin rauhaton ruumis. Niille on myös tyypillistä ruumiin mädäntymättömyys, vaikka esiin kaivettaessa havaittaisiinkin, että ruumis on jonkin verran muuttunut. Se voi olla esimerkiksi turvonnut ja karmaisevan näköinen. Muutokset eivät kuitenkaan ole niin suuria, etteivätkö edesmenneen tunteneet ihmiset tunnistaisi takaisin palaavaa vainajaa.

Aina rauhattomia ruumiita ei kaiveta saagoissa ylös, mutta yksi tällainen tapaus, jossa vainajan kalmo siirretään ensin uuteen hautapaikkaan ja myöhemmin kaivetaan ylös poltettavaksi, esiintyy esimerkiksi Eyrbyggja sagassa (”Eyrin asukkaiden saaga”, ei suom.). Siinä jo eläessään pahantahtoinen Þórólfr Kampurajalka kuolee vanhana vihapäissään ja palaa haudan takaa pariin eri otteeseen. Kummallakin kerralla, kun Kampurajalan hauta kaivetaan auki, löydetään mädäntymätön ruumis. Moni muukin elävä kuollut hätyyttelee eläviä ja on näille suuri uhka, mutta Þórólfr Kampurajalan tapauksessa on yhtymäkohtia vampyyriin myös sikäli, että Kampurajalan hyökkäyksen kohteeksi joutuneet ja sen seurauksena kuolleet ihmiset ikään kuin infektoituvat ja muuttuvat nämäkin eläviksi kuolleiksi. Saagan mukaan ”kaikkien niiden ihmisten, jotka kuolivat, nähtiin kulkevan Þórólfrin seurassa” (En allir menn þeir er létust voru sénir í ferð með Þórólfi).

Samassa saagassa kerrotaan myös eräällä Fróðán tilalla joulun aikaan sattuvasta epidemiasta, jonka seurauksena monia ihmisiä kuolee ja vainajat liittyvät kuolemansa jälkeen osaksi elävien kuolleiden joukkoa. Tapahtumat saavat alkunsa yhteisön ulkopuolelta, Hebrideiltä, tulleesta naisesta nimeltä Þórgunna, joka majoittuu tilalla ja kuolee siellä tautiin. Naisen kerrotaan olevan harras kristitty, mutta tällä on outoja ulkoisia piirteitä, jotka aikalaiset yhdistivät yliluonnollisia taitoja tai noituutta hallitseviin ihmisiin. Hän on esimerkiksi naiseksi suurikokoinen. Hän on myös vahvatahtoinen mutta tulee huonosti toimeen ihmisten kanssa.

Saagassa Þórgunnan rooli hänen kuolemaansa seuraaviin tapahtuviin jätetään epäselväksi. Þórgunna haudataan kuoltuaan esittämänsä tahdon mukaisesti kirkkomaahan, tulevan piispanistuimen kotipaikkaan Skálholtiin. Kristinuskolla on saagoissa usein vainajia rauhoittava vaikutus, ja tähän saagan kirjoittaja oletettavasti vihjasi mainitessaan hautapaikan sijainnista. Þórgunnan osuudesta tilalla seuraavien kummittelujen alkusyynä kuitenkin ikään kuin vihjataan, mutta pääsyynä näyttäytyvät Þorgunnan eläessään omistamat koreat vuodevaatteet. Talon emäntä ei ole tahtonut polttaa niitä Þorgunnan tahdon mukaisesti. Säilytetyt vuodevaatteet näyttävätkin sisältävän jonkinlaista pahaa voimaa, joka ei siirrä vainajan rauhattomuuteen johtavaa tautia tilan väkeen suoraan, mutta leijuu tapahtumien yllä jonkinlaisena pahana tahtona, joka alkaa sairastuttaa palkollisia ja tekee näistä kuoleman jälkeen epäkuolleita.

Hieman Þórgunnan kuoleman ja hautaamisen jälkeen tilan lammaspaimen alkaa käyttäytyä oudosti: hän vaikuttaa kuin riivatulta ja puhelee itsekseen. Eräänä iltana lammaspaimen tulee sisään ja käy heti maaten. Aamulla hänet löydetään kuolleena. Ruumis haudataan kirkkoon, mutta myöhemmin lammaspaimen tavataan jälleen tilan mailla. Keskiajan islantilaisille olisi ollut selvää, että lammaspaimenena toimiminen tarkoitti pitkäaikaista oleskelua ulkona, pimeässä ja yksin. Näin ollen vaikka paimenen taudin ja siitä seuraavan rauhattomuuden synnystä ei esitetä saagassa mitään arveluja, kertoi paimenen toimenkuva, että tämä oli altistunut eläväksi kuolleeksi infektoivalle taudille (tai häntä riivaavalle voimalle) todennäköisesti ulkona pimeydessä.

Kuten edellä on esitetty vampyyrimaisista piirteistä, Fróðán tilan kummitteluissa kyse on niissäkin juuri siitä, että edesmenneet alkavat hyökkäillä elävien kimppuun, mistä seuraa sairaus, sitten kuolema ja lopuksi kuoleman jälkeinen rauhattomuus. Lammaspaimen hyökkää ensin erään tilalla asuvan Þórir viðleggurin kimppuun tämän käydessä yöaikaan pihan perällä. Yhteenoton seurauksena Þóririn keho mustuu, hän sairastuu ja kuolee ja alkaa sitten kulkea yhdessä lammaspaimenen kanssa. Ennen pitkää tilalla on kuollut ja muuttunut rauhattomaksi ruumiiksi yhteensä yli kymmenen miestä ja naista.

Vastaavalla tavalla jonkinlaisen ulkona pimeydessä oleilevan pahan hengen vaikutukseen liitetään kuolemanjälkeinen rauhattomuus myös Grettir Väkevän saagassa (Grettis saga Ásmundarsonar). Saagassa tästä eräässä laaksossa oleilevasta ”pahasta hengestä” käytetään nimitystä meinvættr sekä óhreinn andi eli ”saastainen henki”. Sen läsnäolo hankaloittaa erään isäntämiehen elämää, sillä taloon on pahan hengen vuoksi vaikeaa löytää paimenta, joka uskaltaisi liikkua yksin ulkona pimeässä. Hänelle suositellaan kuitenkin erästä Glámr-nimistä miestä, joka on Ruotsinmaalta tullut ja pakana, joka ei käy kirkossa vasta kristillistyneellä saarella. Glámr on suurikokoinen ja vahva, eikä säikkyisi pienistä. Hänen ulkonäkönsä on sen verran pelottava ja peikkomainen, että se nostattaa tilan isännänkin kulmakarvat tämän nähdessä uuden paimenensa.

Kuten Ármann Jakobsson on huomioinut, Glámr tulee tilalle eräänlaiseksi ”vampyyrintappajaksi”; tarkoituksena näyttäisi olevan, että Glámr tuhoaisi laaksoa vaivaavan meinvættrin. Sen Glámr epäilemättä tekeekin, sillä kun Glámr eräänä talviyönä kuolee ulkona ollessaan, ei meinvættristä enää kuulu sen jälkeen mitään. Epäillään, että Glámr on saanut tuhottua sen ennen kuin on itse saanut yhteenotossa surmansa. Glámrin löydetty ruumis on edellä mainitun Þórólfr Kampurajalan kalmon tavoin ”musta kuin kuolema ja paksu kuin sonni” (blár sem hel en digr sem naut) eikä suostu haudattavaksi kirkkomaahan tai kirkonmiehen siunattavaksi. Ruumiin löytäneet miehet saavat kuljetettua sitä vain vähän matkaa. Kun ruumista myöhemmin yritetään siirtää kirkkoon papin ollessa mukana, ei Glámrin ruumista löydy. Ruumis löytyy vain papin ollessa poissa, ja siksi päätetään lopulta haudata se kasaamalla kiviä kummuksi sen päälle sille paikalle, missä ruumis on. Glámrin tapauksessa toteutuu monen vampyyrintappajan osaksi tuleva uhka: hän muuttuu itse kuolemansa jälkeen eläväksi kuolleeksi, joka alkaa hätyytellä laaksossa asuvia.

Vampyyrien tavoin keskiaikaisten saagojen monet elävät kuolleet ovat siis haudastaan palaavia ruumiita, jotka saalistavat eläviä ja tekevät näistä kaltaisiaan epäkuolleita. Toisin kuin vampyyrit, saagojen rauhattomat vainajat eivät kuitenkaan mässäile uhriensa verellä itäeurooppalaisten vampyyrien tapaan. Vampyyreille veri näyttäytyy elinvoiman lähteenä, kun taas keskiajan islantilaiset elävät kuolleet näyttävät ilmentävän sitä periaatetta, että ruumiissa itsessään säilyi rauhattomuuden mahdollistavaa elinvoimaa niin kauan kuin luiden ympärillä oli lihaa.

***

Miten voit viitata tähän tekstiin: Kanerva, Kirsi: ”Vampyyreja Islannissa?” Elävät kuolleet keskiajan Islannissa. Elävä kuollut -ilmiöstä ja sen historiasta, 30.7.2019. <https://elaviakuolleita.wordpress.com/2019/07/31/vampyyreja-islannissa/  >

***

Saagoja ja kirjallisuutta

Ármann Jakobsson. 2009. “The Fearless Vampire Killers: A Note about the Icelandic Draugr and Demonic Contamination in Grettis Saga.” Folklore 120 (2009), 307–316.

Ármann Jakobsson. 2011. “Vampires and Watchmen: Categorizing the Mediaeval Icelandic Undead,” Journal of English and Germanic Philology 110 (2011), 281–300.

Barber, Paul. 1988. Vampires, Burial, and Death. Folklore and Reality. New Haven: Yale University Press.

Beresford, Mathew. 2008. From Demons to Dracula: The Creation of the Modern Vampire Myth. London: Reaktion.

Eyrbyggja saga = Einar Ól. Sveinsson & Matthías Þórðarson, ed. 1935. Eyrbyggja saga. Íslenzk Fornrit, 4. Reykjavík: Hið íslenzka fornritafélag.

Grettir Väkevän saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava, 2003.

Grettis saga = Guðni Jónsson (toim.). 1936. Grettis saga Ásmundarsonar. Íslenzk Fornrit, 7. Reykjavík: Hið íslenzka fornritafélag, 1–290.

Kanerva, Kirsi. 2018. “Restless Dead or Peaceful Cadavers? Preparations for Death and Afterlife in Medieval Iceland.” In Dying Prepared in Medieval and Early Modern Northern Europe, edited by Anu Lahtinen and Mia Korpiola, 18–43. The Northern World 82. Leiden and Boston: Brill.

Kanerva, Kirsi & Kaarina Koski. (2019). Beings of Many Kinds – Introduction for the Theme Issue “Undead”Thanatos 8 (2019) 1.

Vésteinn Ólason. 2003. “The Un/Grateful Dead – from Baldr to Bægifótr.” In Old Norse Myths, Literature and Society, edited by Margaret Clunies Ross, 153– 171. The Viking Collection: Studies in Northern Civilization, 14. Odense: University Press of Southern Denmark.

***

[1] Tässä yhteydessä ei kuitenkaan käydä läpi vampyyrin kehitysvaiheita. Vampyyrien ”evoluutiosta” ks. esim. Beresford 2008.

[2] Vampyyri on kuitenkin vain yksi, erityisesti länsimaailmassa vakiintunut nimitys tälle ilmiölle. Muita nimityksiä ovat muun muassa vrykolakas (Kreikka), strigoi (Romania) ja dhampir (Serbia).

[3] Vampyyrien ruumiiden yhteydessä kuvattujen piirteiden on katsottu viittaavaan erinäisiin muutoksiin, joita ruumiissa tapahtuu hajoamisprosessin alkuvaiheessa.

Melkein elävä kuollut

1200-luvun puolivälin jälkeen kirjoitettu Lohilaaksolaisten saaga (Laxdæla saga) kertoo islantilaismiehestä nimeltä Án Risuvatsa, joka osallistuu taisteluun ja haavoittuu siinä pahoin. Näyttää siltä, että Án on saanut surmansa – hänen sisälmyksensäkin näkyvät – ja ihmiset kantavat hänet muiden ruumiiden mukana säilytettäväksi ennen hautausta. Seuraavana päivänä ruumiita valvoneet kuitenkin pelästyvät, kun Án yhtäkkiä nouseekin ylös, vaikka tämän on luultu kuolleen. Án ryhtyy heti rauhoittelemaan säikähtäneitä ihmisiä, jotka todennäköisesti olettavat Ánin olevan nyt elävä kuollut. Hän sanoo, ettei näiden tulisi pelätä, sillä, kuten Án toteaa, ”olen ollut elossa ja tajuissani aina siihen hetkeen saakka kunnes minuun iski suuri voimattomuus.” Ánin sanat näyttävät vakuuttavan ihmiset siitä, ettei hän ole kuoleman rajan takaa palannut vainaja. Hänen haavansa sidotaan ja ennen pitkää Án parantuu täysin.

Ánin tapaus (sikäli kuin saagassa kuvataan todellista tapahtumaa) ei todennäköisesti ole ollut ainut laatuan keskiajan Euroopassa. Tarkempaan havainnointiin kehitettyä, hengityksen, sydämensykkeen ja myöhemmin myös aivotoiminnan havaitsevaa teknologiaa kehitettiin vasta usea vuosisata myöhemmin. Ennen teknologian kehittymistä yleisimmät kuoleman osoittimet olivat sydän- ja hengityskeskeisiä: huomiota kiinnitettiin siihen, oliko pulssi havaittavissa, tai oliko sydän itsessään tuhoutunut, sekä tarkistettiin, hengittikö ympäristöönsä reagoimaton ruumis vielä. Esimodernina aikana kuolema nähtiin usein jonkin elämänprinsiipin, esimerkiksi sielun, tai sielujen, hengen, tai (kuten Aristoteles katsoi) sydämessä sijainneen lämmön erkanemisena ruumiista. Tapahtuma saatettiin liittää konkreettisesti hengitykseen, jolloin kuolevan viimeinen henkäys tulkittiin hengen poistumiseksi kehosta.

Vielä 1800-luvullakin ihmisten katsotaan varsin yleisesti pelänneen tulemista eläviltä haudatuiksi sen vuoksi, että kuolleeksi julistamisesta huolehtineet yhteisön jäsenet eivät aina osanneet diagnosoida oikein sitä, kuka itse asiassa oli kuollut. Riski tällaiseen on aika ajoin saattanut olla suurikin, esimerkiksi Eurooppaa keskiajalla vaivanneiden ruttoepidemioiden aikana, kun ihmisiä sairastui suuri määrä ja kuolleita tai ainakin kuolleilta näyttäviä saattoi olla kasoittain. Suurta pelkoa aiheutti vuosisatojen saatossa myös niin sanottu valekuolema, jonka aikana ihmiselle tärkeät elintoiminnot ovat hetkellisesti keskeytyneet; ihminen on elossa mutta tajuton, hänen pulssinsa voi olla niin heikko, että sitä on vaikea havaita ilman teknisiä apuvälineitä, ja hengitys voi olla salpautunut.

Aina 1800-luvun lopulle saakka kuolleeksi julistamisen tehtävästä olivat monin paikoin vielä huolehtineet sellaiset maallikot, joilla ei ollut mitään välitöntä lääketieteellistä tietämystä. Modernit kuolinsyytutkijat ovat melko uusi ilmiö. Pohjois-Euroopassa varhaisimpia kuoleman toteamisesta ja kuolinsyyn määrittelystä huolehtineita virallisia toimijoita olivat usein kruunun virkamiehet. Esimerkiksi Englannissa ruumiiden tutkiminen kuului ensin sheriffeille ja paikallisille oikeushallinnon virkamiehille, mutta kuolinsyyntutkijan (coroner) virka perustettiin jo 1100-luvulla. Kuolinsyyntutkija tutki ja vahvisti kuolinsyyn ja kirjasi oman alueensa kuolinsyyt ylös. Englannissa kuolinsyyntutkijat olivat kuninkaan virkamiehiä ja huolehtivat myös kruunun taloudellisista intresseistä. Esimerkiksi itsemurhan selvittäminen oli tärkeää, koska se mahdollisti itsensäsurmaajan omaisuuden takavarikoinnin valtiolle (ellei tämän sitten todettu olleen mielenvikainen). Lääkärit saavuttivat kuoleman määrittäjänä monopoliaseman vasta 1800-luvun lopulla.

Keskiajan Islannissa, missä kristinusko oli yleiskäräjien päätöksellä otettu kaikkien saaren asukkaiden uskonnoksi vuonna 1000, papit alkoivat toimia kuvaannollisesti hautausmaiden porttien vartijoina. Kirkkoja alettiin rakentaa saarelle kristinuskon omaksumisen jälkeen, ja niiden yhteyteen alettiin haudata kuolleet. Vanhimmassa islantilaisessa kirkkolaissa, joka laadittiin Islannissa 1100-luvun alkupuolella todetaan, että ruumiin sai haudata vasta sitten, kun se oli kylmennyt. Muutoin hautaamisesta jouduttiin maksamaan sakkoja. Lisäksi tuli olla selvää, ettei haudattavalla ollut enää ”henkeä rinnassa”. Jos voitiin todistaa, että haudatulla oli ollut tälla tavoin henkeä rinnassa (at avnd væri i briosti manni), pidettiin tapausta murhana. Kirkkolain valossa onkin syytä olettaa, että todennäköisyys joutua haudatuksi Án Risuvatsan kaltaisessa tilassa ja ”nousta haudasta” sen seurauksena ei välttämättä ollut suuri, ainakaan jos pappi hoiti tehtävänsä hautausmaan vartijana.

***

Miten voit viitata tähän tekstiin: Kanerva, Kirsi: ”Melkein elävä kuollut.” Elävät kuolleet keskiajan Islannissa. Elävä kuollut -ilmiöstä ja sen historiasta, 30.6.2019. <https://elaviakuolleita.wordpress.com/2019/06/30/melkein-elava-kuollut   &gt;

***

Saagoja ja kirjallisuutta

Finsen, Vilhjálmur. Grágás: Islændernes lovbog i fristatens tid, I. Kjøpenhavn: Det nordiske Literatur-Sámfund, 1852.

Laxdæla saga = Einar Ól. Sveinsson (ed.). 1934.Laxdœla saga. Íslenzk Fornrit 5. Reykjavík: Hið íslenzka fornritafélag.

Lohilaaksolaisten saaga. Suom. Jyrki Mäntylä. Helsinki: Otava, 1967.

Rodabough,  Tillman. 2003. “The Evolution of the Legal Definition of Death.” In Handbook of Death & Dying, edited by Clifton D. Bryant & Dennis L. Peck, 284–291. Thousand Oaks, California: Sage Publications.

Schäfer, Daniel. 2013. “Was ist der Tod? Definitionen und Diagnosen aus 2500 Jahren Naturphilosophie und Medizin.” Deutsche Medizinische Wochenschrift 138: 2671–2677.

Viikingin haudassa

1300-luvulta peräisin olevassa islantilaissaagassa Harðar saga ok Holmverja (”Hörðrin saaga”, ei suom.) Hörðr-niminen mies päättää tunkeutua pahamaineisen viikinki-berserkin, Sótin, hautaan. Saaga kertoo kyseisestä Sótista, että tämä on ollut ”suuri noita eläessään, ja puolet suurempi sen jälkeen kun oli kuollut” (mikit tröll í lífinu, en hálfu meira, síðan hann var dauðr).[1] Tarina alkaa siitä, kun Hörðr joutuu riitoihin kuningas Haraldr Harmaaturkin ja Gunnhildr Kuninkaidenäidin (isl. konungamóðir) kanssa. Hän lähtee ystäviensä kanssa erään jaarli Haraldrin luokse Göötanmaalle, missä Hörðr ystävystyy jaarlin pojan Hróarin kanssa. Jälkimmäinen vannoo joulun aikaan, että murtautuisi vielä Sóti Viikingin hautaan ennen kuin seuraava joulu tulisi, ja Hörðr vannoo seuraavansa häntä. Hörðrin ystävät Geir ja Helgi ilmoittavat hekin seuraavansa Hörðriä.

Keväällä yhteensä 12 miehen joukkio lähtee Sótin haudalle. He kulkevat ensin tiheän metsän halki. Matkan varrella Hörðr erkaantuu hetkiseksi joukosta, kun hän ratsastaa metsätiestä erkanevalle polulle. Hän saapuu aukealle, missä on talo, ja talon edustalla seisoo Björn-niminen mies. Tämä sanoo tuntevansa Hörðrin, vaikka ei ole tätä koskaan tavannutkaan, ja kertoo olleensa tämän sukulaismiesten ystävä. Hän kehottaa Hörðriä palaamaan luokseen, mikäli he eivät pystyisi murtautumaan sisään Sótin hautaan.

Hörðr palaa muiden miesten luokse ja ennen pitkää he saapuvat Sótin kummulle. He alkavat kaivaa Sótin hautaa auki päiväsaikaan, mutta kun he saavuttavat haudan puurakenteet, on jo ilta. Hauta saadaan kuitenkin lopulta avattua vasta pitkän vaivannäön jälkeen. Sótin hauta nimittäin sulkeutuu yöllä uudelleen miesten levätessä, ja kaivajat joutuvat aamulla aloittamaan urakkansa alusta. Näin käy kahdesti, ennen kuin Hörðr ratsastaa takaisin tapaamaan Björniä. Tämä antaa Hörðrille miekan ja kehottaa iskemään miekan heidän kaivamaansa aukkoon yön ajaksi.

Kolmantena päivänä miehet aloittavat taas kaivamisen ja illalla Hörðr asettaa Björnin antaman miekan kaivettuun aukkoon. Asiat alkavat edistyä: edellisenä päivänä kaivettu aukko pysyy avonaisena. Viidentenä päivänä miehet saavat lopulta kaivettua aukon kummun sisäänkäynnille saakka. Ennen kuin Hörðr avaa oviluukun, hän kehottaa muita miehiä varomaan haudasta ulos puhaltavaa katkua. Kaksi miestä ei välitä Hörðrin varoituksista ja he kumpikin kuolevat heti kummusta tulleeseen hirvittävään hajuun.

Saagan kirjoittaja näyttää sijoittaneen kummun oviaukon haudan harjalle, sillä hautaan sisälle menevä Hörðr joutuu laskeutumaan sinne köyttä pitkin. Hörðr ei ensin löydä kummusta mitään ja pyytää Geiriä seuraamaan, mukanaan tulta ja vahakynttilä. Hróar ja Helgi jäävät vahtimaan köyttä. Sitten Hörðr lopulta löytää kummun sisältä toisen oven, ja kun he murtavat sen, syntyy suuri maanjäristys, tuli sammuu ja paha katku työntyy ulos kammiosta. Hörðr ja Geir näkevät nyt hautaan asetetun laivan, joka on täynnä aarteita ja jonka keulassa istuu karmaisevan näköinen Sóti. Hörðrin lähestyessä aarteita Sóti lausuu runon ja Hörðr vastaa kummun asukille runolla. Sitten Sóti hyökkää Hörðrin kimppuun, ja kamppailun seurauksena Hörðr alkaa väsyä. Hän pyytää Geiriä sytyttämään vahakynttilän.

Vahakynttilän valon näkeminen tekee Sóti heikoksi, mutta tämä ehtii kirota Hörðrin ottaman kultarenkaan sanoen, että se olisi Hörðrin ja kaikkien sen omistavien kuolemaksi, paitsi jos omistaja olisi nainen. Geirin sytyttämä kynttilä osoittautuu kummussa parhaimmaksi suojaksi hautakummun asukkia vastaan. Kun valoa viedään lähemmäksi vainajaa, Sóti lopulta vajoaa alas maahan ja katoaa kokonaan. Kuten Hörðr on aiemmin todennut: tarvitaan ”tulta ja vahaa, sillä kummassakin on suuri voima”.[2] Vastaavalla tavalla eläviä kuolleilta suojaten toimii myös kuningas Olavi Tryggvenpojan antama kynttilä Bárðrin saagassa, kun Gestr Bárðrinpoika tunkeutuu muinaisen pakanakuninkaan Raknarin hautaan.

Keskiajalla kynttilät olivat paitsi kalliita myös messuissa ja kirkkokauden eri juhlissa käytettäviä valonlähteitä. Tämä on saattanut vaikuttaa siihen, että kynttilöihin, ja Harðar sagassa erityisesti vahakynttilöihin yhdistettiin erityisiä voimia. Keskiaikaiseen kirkkovuoteen kuului myös juhlallisuuksia, joissa tätä kynttilöiden (maagistakin) suojaavaa voimaa vahvistettiin riitein. Vuosittain helmikuun toisena päivänä eli 40 päivää joulun jälkeen vietettiin Neitsyt Marian puhdistautumisen juhlaa (Purificatio Mariae). Skandinaviassa tämä juhla tunnettiin myös ”kynttilämessuna” (kyndilmessa, ruots. kyndelsmässa, suom. myös kynttilänpäivä). Tällöin pappi siunasi kaikki messuissa käytettävät kynttilät mutta myös muita kynttilöitä, joita esimerkiksi muualla Euroopassa kerrotaan käytetyn kotioloissa torjumaan erilaisia pahoja voimia. Edellä mainittu Hörðrin toteamus viittaa siihen, että kynttilöillä oletettiin olevan vastaavia pahalta suojaavia voimia myös keskiajan Islannissa.

***

Loppu hyvin, kaikki hyvin: vaikka aiemmin tapahtunut maanjäristys onkin vauhkoonnuttanut kaikki muut paitsi Hróarrin ja Helgin, jotka ovat joutuneet jättämään pitelemänsä köyden mennessään rauhoittelemaan muita, Hörðr onnistuu pääsemään kummusta ylös. Yhdessä Geirin kanssa he nostavat ylös kummun aarteet. Toiset ovat suunnattoman iloisia nähdessään Hörðrin ja Geirin, sillä heidän mielestään nämä ovat kuin kuolleiden valtakunnasta (isl. hel) palanneita. Palatessaan kotiin Björniä ei enää näy – ihmiset ovat saagan mukaan sitä mieltä, että kyseinen Björn oli ollut itse pakanajumala Óðinn.

***

Miten voit viitata tähän tekstiin: Kanerva, Kirsi: ”Viikingin haudassa.” Elävät kuolleet keskiajan Islannissa. Elävä kuollut -ilmiöstä ja sen historiasta, 31.5.2019. <https://elaviakuolleita.wordpress.com/2019/05/31/viikingin-haudassa   >

***

Saagoja ja kirjallisuutta

Gardeła, Leszek. 2013. Dead or alive? ”Chamber graves” and their inhabitants in the Old Norse literature and Viking-Age archaeology. Teoksesa S. Moździoch et al. (toim.), Scandinavian Culture in Medieval Poland. Wrocław: Institute of Archaeology and Ethnology Polish Academy of Sciences, 373–393.

Gilchrist, Roberta. 2012. Medieval Life: Archaeology and the Life Course. Woodbridge

Harðar saga = Vilmundarson, Þórhallur & Bjarni Vilhjálmsson (toim.). 1991. Harðar saga. Íslenzk Fornrit, 13. Reykjavík: Hið íslenzka fornritafélag.

Kanerva, Kirsi. 2016. ”Ljós och eldr i liminala rum. Eldens och ljusets betydelser i Grettis saga på 1300-talets Island.” Historisk tidskrift för Finland 101 (2016) 1: 52–86.

***

[1] Harðar saga ok Hólmverja, s. 39.

[2] [E]ld ok vax, ”því at hvárttveggja hefir mikla náttúru með sér.” Harðar saga, s. 41.

Bárðr kuningas Raknarin haudassa

1300-luvulle ajoitettu Bárðar saga Snæfellsáss (”Bárðrin, Lumitunturin Aasan saaga”, ei suom.) kertoo, miten Bárðrin poika Gestr lähtee kauas pohjoiseen tunkeutuakseen tarunhohtoisen pakanakuningas Raknarin hautaan. Alla on vapaasti kerrottuna saagassa esitetty kuvaus Gestrin hautaryöstöstä ja siihen liittyvistä tapahtumista.

Tapahtumat saavat alkunsa siitä, kun kuningas Olavi Tryggvenpojan hoviin saapuu joulujuominkien aikaan outo vieras. Mies on suurikokoinen ja kammottavan näköinen, mustapartainen ja pitkänenäinen. Mies on kypärineen pukeutunut kuin soturi ja hän kantaa miekkaa. Hän ei tervehdi ketään, vaan suuntaa heti kuninkaan luokse, missä hän ihmisten ällistellessä ilmoittaa kuninkaalle asiansa. Mies tarjoaa omia aarteitaan sille, joka uskaltaisi tulla ne ottamaan, vaikkei uskonutkaan kuninkaan hovissa olevan ketään siihen kykenevää.

Vieras ei olekaan mikään tavallinen kulkija, sillä tämän poistuessa salista, jää jäljelle vain kammottava lemu. Miehet menevät tajuttomaksi hajun vuoksi, eivätkä tokene ennen kuin kuningas tulee heidän luokseen ja lukee siunauksen. Kaikki vahtikoirat kuolevat hajun vuoksi, paitsi kuninkaan oma koira sekä islantilaisen Gestr Bárðrinpojan koira Snati. Gestr tunnistaa kävijän sukulaistensa kertomista tarinoista: tämä oli tarunhohtoinen pohjoista Hellulandia[1] hallinnut kuningas Raknar, joka oli murhannut vanhempansa ja monta muutakin ihmistä. Vanhalla iällä Raknar käski haudata tarinan mukaan itsensä elävältä, mukanaan viisisataa miestä, jotka oli asetettu hänen Slóðann-laivaansa. Kuningas pyytää nyt Gestriä hankkimaan Raknarin aarteet, mihin Gestr toteaa:

”Sitä voisi kutsua lähettämiseksi varmaan kuolemaan, herra […] mutta en kieltäydy haasteesta, jos varustat matkani sen mukaisesti kuin mitä tiedät minun tarvitsevan.” (Forsending má það heita herra, […] en eigi mun eg undan skorast ef þér búið ferð mína eftir því sem þér vitið mér á liggja.)

Gestr saa mukaansa 40 paria rautakenkiä, pyynnöstään mies- ja naisnoidat nimeltä Krókr ja Krekja, sekä kuninkaan arvostaman papin nimeltä Jósteinn, vaikka Gestr aluksi tämän mukaantuloa vastustaakin. Lisäksi kuningas antaa Gestrille Raknarin hautaan astumista varten miekan ja kynttilän, jonka palaessa kaikki sujuisi hyvin. Sitten Gestr lähtee matkalle kohti pohjoista, Hålogalandin ja Finnmarkin ohi Pohjoiselle Jäämerelle (Hafsbotnarsaakka. Ennen kuin hän pääsee Raknarin haudalle saakka, ehtii kuitenkin tapahtua kaikenlaista.

Heidän ollessaan Mykkämerellä[2] (Dumbshafi) matkalaisten mukaan liittyy yksisilmäinen mies, joka sanoo nimekseen Punaparta (Rauðgrani), mikä saagoissa on yleinen Óðinn-jumalan käyttämä nimi. Pappi ei pidä Punaparrasta, sillä tämä saarnaa miehille pakanauskoa. Eräänä päivänä pappi suuttuu niin, että iskee Punapartaa krusifiksilla päähän, jolloin Óðinn tippuu yli laidan eikä enää nouse pintaan. Huonosti käy myös pakananoidille. Kun matkalaiset laskevat maihin Grönlannin asumattomalla seudulla ollakseen siellä talven yli, Gestr näkee kukkuloilla kultaesineitä ja kattilan täynnä kultaa. Gestr lähettää Krókrin ja Krekjan noutamaan aarteet, mutta kun nämä pääsevät kalleuksien luokse, maa nielaisee sekä noidat että aarteen.

Gestr pitää öisin vahtia matkalaisten rakentaman majan ovella. Eräänä yönä paikalle saapuu vihaisesti mylvivä härkä. Gestrin kirves ei pure härkään, joten Gestr tarttuu eläintä sarvista ja alkaa painia sen kanssa. Gestr joutuu kuitenkin pian alakynteen eikä pääse pälkähästä ennen kuin pappi tulee paikalle ja iskee krusifiksillaan härkää selkään. Härkä kaatuu iskusta maahan, eikä aiheuta matkalaisille enää vahinkoa.

Keväällä Gestr miehineen lähtee kulkemaan maan poikki. He tulevat ensin jäätikölle ja sitten laavakentälle, missä kaikille paitsi papille riittää kuninkaan antamia rautakenkiä. Papin jalat kuluvat laavakentillä verille ilman rautakenkiä, joten Gestr kantaa tätä loppumatkan selässään, koska arvostaa kuningas Olavin antamaa vakuutusta siitä, että papista olisi Gestrille matkallaan hyötyä. He kulkevat laavakentän yli kunnes saapuvat meren rantaan. Siellä he näkevät saaren, missä on suuri hautakumpu. Saaren ja rannan välille on muodostunut särkkä, jota pitkin he kulkevat saarelle.

Saarella Gestr miehineen käyttää päivän hautakummun avaamiseen, ja illalla he ovat saaneet murrettua kumpuun aukon. Yön aikana kumpu kuitenkin jälleen sulkeutuu ja on seuraavana aamuna aivan kuin sitä ei koskaan olisi avattukaan. Samoin käy seuraavanakin yönä. Kolmantena yönä pappi jää haudan aukolle vartioon mukanaan vihkivettä ja krusifiksi. Keskellä yötä pappi näkee Raknarin,[3] joka tarjoaa kirkonmiehelle kultaa, jotta tämä lähtisi hänen mukaansa. Pappi ei vastaa mitään vaan istuu hiljaa. Myöhemmin hän näkee monia muitakin ihmeitä: ”sekä peikkoja että pahoja henkiä, demoneja ja haltiakansaa” (bæði tröll og óvættir, fjándur og fjölkunnigar þjóðir). Lisäksi pappi uskoo näkevänsä perheenjäseniään ja ystäviään, jopa kuningas Olavi Tryggvenpojan, joka houkuttelee pappia mukaansa. Yhtäkkiä näyttää siltä kuin Gestr miehineen olisi lähdössä pois ja pyytäisi pappia seuraamaan. Pappi ei reagoi näkemiinsä hahmoihin mitenkään ja hän saa ne pysymään poissa luotaan pirskottelemalla vihkivettä.

Kulku hautakumpuun säilyy papin vartioinnin ansiosta avonaisena ja aamulla Gest laskeutuu kumpuun papin ja muiden miesten pitelemää köyttä pitkin. Gestrillä on kuninkaan antama kynttilä kädessään ja kummussa hän huomaa sen valossa ensin suuren laivan, jossa istuu viisisataa miestä. Nämä ovat valmiina nousemaan ylös, mutta kynttilän loistaessa kuolleet sotilaat voivat vain pyöritellä silmiään sieraimet korskuen. Gestr iskee kaikilta vainajilta päät irti kuninkaan antamalla miekalla. Raknarin Gestr löytää maan uumeniin johtavasta tunnelista, missä Raknar istuu tuolillaan, täydessä sotisovassa, kaamean näköisenä, jaloissaan kirstullinen kultakolikoita. Luolassa on kylmää, mutta Gestr tervehtii Raknaria kunnioittavasti, kuten kuningasta on tapana lähestyä. Raknar vastaa tervehdykseen, ja Gestr vaatii kuollutta kuningasta luovuttamaan aarteensa lupaamansa mukaisesti. Raknar on myöntyväinen niin kauan kuin kuninkaan antama kynttilä palaa, mutta kun se sammuu, Raknar hyökkää raivoissaan Gestrin kimppuun. Kaikki laivassa olleet miehetkin nousevat nyt ylös, huolimatta siitä, että Gestr on jo katkaissut niiden kaulan.

Gestr tuntee loppunsa olevan lähellä ja kutsuu avukseen isäänsä Bárðria; Islannissa monet ihmiset ovat pitäneet Bárðria jonkinlaisena auttavana henkenä, jota on pyydetty apuun hädän hetkellä,  ja jolta on tiukan paikan tullen, vaikkapa merihädässä, saatu apu. Bárðr ilmestyy nytkin hautakumpuun, mutta ei kykene auttamaan poikaansa millään tavalla, sillä kuolleet soturit estävät häntä pääsemästä Gestrin luokse. Silloin Gestr vannoo kaikkivaltiaalle Jumalalle kääntyvänsä kuningas Olavi Tryggvenpojan saarnaamaan uskoon, jos vain pääsisi kummusta ulos elävänä. Hän pyytää kuningasta avukseen ja näkee kohta, miten kuningas ilmestyy kumpuun kirkkaan valon saattelemana (með ljósi miklu). Siinä samassa Raknar menettää voimansa ja Gestr iskee kuolleelta kuninkaalta pään irti, asettaen sitten kallon vainajan pakaroiden väliin. Kaikki kuolleet soturit käyvät takaisin paikoilleen istumaan kuningas Olavin nähdessään. Tilanteen näin rauhoituttua kuningas Olavi katoaa kummusta.

Alhaalla haudassa sattuneet tapahtumat ovat olleet raskaat myös ylhäällä kummun suuaukolla odottaville miehille. Kaikki muut pappia lukuun ottamatta ovat menettäneet järkensä. Pappi pitelee yhä vieläkin köyttä ja auttaa Gestrin Snati-koiran avustuksella ylös kummusta, ikään kuin helvetin syövereistä. Muut miehet taistelevat sekopäisinä toisiaan vastaan eivätkä tokene ennen kuin pappi pirskottelee vihkivettä heidän ylleen.

Gestrille ja miehille tulee kiire lähteä saarelta, sillä maa alkaa järistä ja aallot lyövät särkän yli niin että koko saari tuntuu hukkuvan mereen. Miehet eivät enää löydä maihin johtavaa särkkää, ja Gestr lähettää koiransa Snatin etsimään sitä. Koira hyppää aaltoihin, mutta ei pysty vastustamaan Raknarin voimaa vaan hukkuu. Gestriin menetys koskee kovasti.  Silloin pappi ottaa krusifiksinsa ja vihkivetensä ja johtaa joukon maihin: meri halkeaa kahtia hänen edessään ja Gestr miehineen pystyy kävelemään maihin kuivin jaloin.

Gestr palaa kuningas Olavi Tryggvenpojan luokse Norjaan ja vie tälle Raknarin aarteen. Hän ottaa kuninkaan toivomuksesta vastaan kristinuskon. Seuraavana yönä sen jälkeen kun Gestr on kastettu, hän näkee unta isästään Bárðrista. Tämä tulee unessa Gestrin luokse ja syyttää tätä esi-isiensä uskon hylkäämisestä surkean luontonsa vuoksi (sakir lítilmennsku). Hän sanoo, että Gestr menettäisi molemmat silmänsä siitä hyvästä. Sitten isä Bárðr koskee unessa Gestrin silmiä ennen kuin katoaa, ja kun Gestr herää, hän kärsii ”niin kovasta silmäsärystä että tuona samana päivänä kummatkin silmät purskahtivat ulos” (augnaverk svo strangan að hinn sama dag sprungu þau út bæði) ja kaikenkokenut saagasankari Gestr kuolee.

***

Miten voit viitata tähän tekstiin: Kanerva, Kirsi: ”Bárðr ja kuningas Raknar.” Elävät kuolleet keskiajan Islannissa. Elävä kuollut -ilmiöstä ja sen historiasta, 25.4.2019. <https://elaviakuolleita.wordpress.com/2019/04/25/bardr-kuningas-raknarin-haudassa   >

***

Saagoja ja kirjallisuutta

Bárðar saga snæfellsáss = Vilmundarson, Þórhallur & Bjarni Vilhjálmsson (toim.). 1991. Harðar saga. Íslenzk Fornrit, 13. Reykjavík: Hið íslenzka fornritafélag, 173–227.

Kanerva, Kirsi. 2016. ”Ljós och eldr i liminala rum. Eldens och ljusets betydelser i Grettis saga på 1300-talets Island.” Historisk tidskrift för Finland 101 (2016) 1: 52–86.

***

[1] Hellulandin tarkasta sijainnista ei ole tietoa, mutta se on mahdollisesti viitannut jonnekin Pohjois-Amerikan mantereen pohjoisosiin.

[2] Mykkämeren (Dumbshaf) on katsottu tarkoittavan lännessä Tanskansalmeen, pohjoisessa Grönlanninmereen ja idässä Norjanmereen rajoittuvaa Islanninmerta.

[3] Saagan käsikirjoituksissa AM 564a 4to (n. 1390-1425), AM 158 fol (1600-l.) ja AM 486 IV 4to (1600-l.) sanotaan tässä yhteydessä, että pappi näkee ”missä Raknar ratsastaa”, hvar Raknar ríðr.

Grettirin haudanryöstö

On katsottu, että Grettir Väkevän saagan kirjoitti 1300-luvun alkupuolella islantilainen kirkonmies. Saagassa kirjoittaja kuvaa, miten Grettir ryöstää haudan ja painii samassa rytäkässä haudassa asuvan vainajan kanssa. Tapahtumapaikkana on eräs norjalainen saari, missä Grettir oleskelee Þorfinnr-nimisen miehen tilalla. Þorfinnrin isä, Kárr Vanha (inn gamli), on haudattu saarelle. Kárr Vanhan hautakumpu herättää Grettirin kiinnostuksen, kun Grettir pimeän tullen näkee hautakummusta loistavan tulen (eldr). Grettir katsoo, että tuo valonhohde on peräisin aarteesta (at þar brynni af fé). Tuli, eldr, tai haugaeldr eli ”kummun tuli” esiintyykin haudan ja aarteen sijaintia osoittavana valona myös muissa islantilaissaagoissa. Vastaava ajatus aarteen ’loimusta’, joka valaisee ja kiinnittää elävien huomion, mainitaan esimerkiksi Kulta-Þóririn saagassa: siinä Þórir-niminen mies tunkeutuu lohikäärmeiden asuttamaan luolaan, missä ei saagan mukaan ollut valosta pulaa, koska lohikäärmeiden siellä vartioima kulta valaisi loisteellaan koko luolan.

Ystävänsä Auðunnin varoituksista huolimatta Grettir tunkeutuu eräänä iltana aarteen kajon innostamana Kárr Vanhan hautakumpuun. Grettirin näkemästä valosta huolimatta hautakummussa kuitenkin “oli pimeää ja haisi pahalle” (var þar myrkt ok þeygi þefgott). Pimeydessä Grettir ei huomaa haudan asukin liikkeitä, joten kun Grettir aikoo häipyä haudasta ja viedä mukanaan siellä olleet aarteet, Grettir huomaa yhtäkkiä, miten ”häneen tartuttiin lujasti” (var gripit til hans fast), kun haudan asukki hyökkää hänen kimppuunsa. Seurauksena on ankara kamppailu, jossa Grettir on pitkään alakynnessä. Kiivas painiottelu päättyy, kun Grettir saa iskettyä rauhattomalta vainajalta pään irti. Grettir pääsee pois kummun asukin syleilystä ja vie mukanaan haudassa olleen kullan, hopean ja arvokkaan miekan.[1]

***

Grettirin saaga on, kuten edellä on mainittu, 1300-luvulla laadittu saaga, eli se kuuluu nuorempiin islantilaissaagoihin. Vanhempina pidetyt islantilaissaagat, joista toiset tutkijat ovat puhuneet ns. klassisina islantilaissaagoina, on kirjoitettu 1200-luvun aikana. Monia 1300-luvulle ajoitettuja islantilaissaagoja on taas vastavuoroisesti kutsuttu jälkiklassisiksi saagoiksi. Syynä jaotteluun on ollut se havainto, että monet näistä nuoremmista islantilaissaagoista sisältävät huomattavasti enemmän fantasiaelementtejä kuin vanhemmat islantilaissaagat, jotka vaikuttavat kerronnaltaan realistisemmilta.

Yksi tällaisista elementeistä on esimerkiksi edellä kuvatun kaltainen hautaan murtautumisen (haugbrot) tarinamotiivi, jollainen esiintyy useassa muussakin islantilaissaagassa sekä muinaiseen myyttisten sankarien maailmaan sijoittuvissa muinaissaagoissa. Määritelmänä ”jälkiklassinen” on arvottava. Siihen liittyy ajatus nuoremmista saagoista huonompina lähteinä sekä aiemmassa tutkimuksessa syntynyt käsitys siitä, että fantasiaelementit olisivat myöhäistä alkuperää ja että niitä paljon sisältävät jälkiklassiset saagat olisivat osoitus saagakirjallisuuden ”kultakauden” jälkeisestä rappiosta.

Tutkijoista kuitenkin esimerkiksi Daniel Sävborg on osoittanut, etteivät saagoissa esiintyvät fantasiaelementit olet pelkästään nuorimpina pidettyihin saagoihin liittyvä piirre. Sen sijaan niitä esiintyy erityisesti varhaisimmissa, kirkollisiin piireihin yhdistetyissä saagoissa, kuten vaikkapa Yngvarr Kaukomatkaajan saagassa, jossa Ruotsinmaalta itään päin matkaava Yngvarr kohtaa matkansa aikana esimerkiksi lohikäärmeen. Tämän usein muinaissaagoihin luetun Yngvarrin saagan kirjoitti alkujaan latinaksi islantilainen munkki Oddr Snorrason joskus vuoden 1200 tietämillä, mutta saagasta on säilynyt vain sen myöhempi kansankielellä tehty käännös.

Sävborg on myös osoittanut, että useimmat nuoremmiksi ja jälkiklassisiksi määritellyt islantilaissaagat on kuitenkin tunnettu jo 1200-luvulla, mahdollisesti jopa 1100-luvulla. Vaikka nykypäivään säilyneet versiot eivät välttämättä olekaan identtisiä näiden varhaisten saagaversioiden kanssa, pitää Sävborg kuitenkin todennäköisenä, että jälkiklassisina pidettyjen saagojen sankareiden fantasiapainotteiset seikkailut olivat varsin hyvin tunnettuja jo 1200-luvun Islannissa. Sellaiset jälkiklassisiksi määritellyt tarina-aiheet kuten edellä mainittu hautaan murtautuminen eivät näin ollen olleet 1300-luvun kirjoittajan keksintöä. Haudanryöstö tuskin ylipäätäänkään on ollut vain kirjallisissa piireissä ja mielikuvituksissa syntynyt tarinamotiivi, vaan se pohjautui (ainakin yhteisöjen muistoissa) tunnettuun toimintaan. Tähän viittaavat arkeologiset havainnot joistain viikinkiajan haudoista, jotka osoittavat, että hautoja myös ryöstettiin tai niistä poistettiin jostain muusta syystä jälkeenpäin niihin vainajan kanssa asetettuja hauta-antimia.

***

Miten voit viitata tähän tekstiin: Kanerva, Kirsi: ”Grettirin haudanryöstö.” Elävät kuolleet keskiajan Islannissa. Elävä kuollut -ilmiöstä ja sen historiasta, 31.3.2019. <https://elaviakuolleita.wordpress.com/2019/03/31/grettirin-haudanryosto  >

***

Saagoja ja kirjallisuutta

Egils saga Skalla-Grímssonar = Sigurður Nordal (toim.). 1933. Egils saga Skalla-Grímssonar. Íslenzk Fornrit 2. Reykjavík: Hið íslenzka fornritafélag.

Grettis saga = Guðni Jónsson (toim.). 1936. Grettis saga Ásmundarsonar. Íslenzk Fornrit, 7. Reykjavík: Hið íslenzka fornritafélag, 1–290.

Gull-Þóris saga [Þorskfirðinga saga] = Vilmundarson, Þórhallur & Bjarni Vilhjálmsson (toim.). 1991. Harðar saga. Íslenzk Fornrit, 13. Reykjavík: Hið íslenzka fornritafélag, 173–227.

Kanerva, Kirsi. 2016. ”Ljós och eldr i liminala rum. Eldens och ljusets betydelser i Grettis saga på 1300-talets Island.” Historisk tidskrift för Finland 101 (2016) 1: 52–86.

Klevnäs, Alison. 2007. Robbing the dead at Gamla Uppsala, Sweden. Archaeological Review from Cambridge, 22(2007) 1: 24-42.

Sävborg, Daniel. 2012. Den ’efterklassiska’ islänningasagan och dess ålder. Arkiv för Nordisk Filologi 127 (2012), 19–58.

***

[1] Grettir ei tässä yhteydessä pidä aarteita itse vaan vie ne vierailunsa isännälle, Kárr Vanhan pojalle Þorfinnrille. Tämä on ärsyyntynyt Grettirin toimista, eikä anna Grettirille mitään haudan aarteista vaan pitää kaiken itse. Grettir oli toivonut saavansa omakseen Kárrin miekan, mutta Þorfinnrin mielestä hän ei sitä ansaitse, jollei tee tekoja joista koituu hänelle todellista kunniaa. Grettis saga, s. 56–61. Myöhemmin, kun Grettir surmaa kaksitoista berserkkiä ja pelastaa näin tehdessään Þorfinnrin vaimon ja tyttären, hän saa lopulta urotyöstään Þorfinnriltä kyseisen miekan palkkioksi. Grettis saga, s. 63–73, 260.

Hautakummulla istujat

Keskiajan kristillistyneille skandinaaveille maisemassa tilojen lähellä sijaitsevat hautakummut[1]  eivät olleet vieras asia. Silloin kun saagoissa mainitaan tällaisia kumpuja, näyttää niillä kuitenkin yleensä olevan tarinan merkityksessä jonkinlainen rooli. Esimerkiksi 1200-luvun jälkipuoliskolla kirjoitettu, muinaissaagoihin luettu Völsungain saaga kuvaa hautakummulla istuvaa Rerir-nimistä miestä. Tämä on kuningas, jonka Sigi-nimisen isän Reririn omat enot ovat surmanneet. Saagoille tyypillisen juonenkulun mukaisesti Rerir kostaa näille lopulta isänsä surman, minkä jälkeen hän hankkii arvolleen sopivan kuningattaren. Rerir ja kuningatar (jonka nimeä ei missään vaiheessa mainita) ovat onnellisia, mutta eivät saa lasta, minkä vuoksi he pyytävät apua jumalilta. Óðinn ja Frigg päättävät auttaa heitä. Óðinn lähettää valkyyriansa viemään kuninkaalle omenaa. Valkyyria muuttaa itsensä varikseksi ja lentää kuninkaan luokse. Saaga kertoo, että:

[Kuningas] istui hautakummulla, ja varis antoi omenan pudota kuninkaan polvelle. Kuningas otti omenan ja näytti tietävän, mitä se merkitsi. Kuningas palasi hautakummulta miestensä luokse. Hän meni tapaamaan kuningatarta ja söi osan omenasta.

Omena tuo onnea: Rerir ja kuningatar saavat perillisen, Völsungrin, joskin pojasta tulee heti synnyttyään orpo. Herää kuitenkin kysymys, mitä Rerir ylipäätään teki hautakummulla. Miksi hän vietti aikaansa siellä istuskellen ja miten saagojen keskiaikaiset lukijat olisivat hautakummulla istumista tulkinneet?

Hautakumpuihin on luonnollisesti liittynyt muistamisen ulottuvuus. Maastossa oleva hautakumpu oli konkreettinen muisto edesmenneestä. Merkitystä näyttää kuitenkin olleen sillä, kenen muistoon liittyvällä kummulla istuskeltiin. Esimerkiksi muinaissaagoihin luettu Gautrekrin saaga kertoo kuningas Gautrekrista, joka on menettänyt rakastamansa puolison, Alfhildrin. Kuningas suree puolisoaan kovin ja kadottaa kiinnostuksensa kaikkiin oman valtakuntansa asioihin. Niiden hoitamisen sijaan hän istuu päivät pitkät kuningattaren hautakummulla ja lennättää siellä haukkaansa. Aikalaisetkin todennäköisesti tulkitsivat kuninkaan toimettomuuden osoitukseksi kuninkaan suuresta surusta puolison kuoleman johdosta. Saagan lopussa sen kertoja kuitenkin toteaa kuninkaasta, että vaikka tämä monelta osin olikin mukava mies, ei Gautrekrista ole sanottu, ”että hän olisi ollut syvästi viisas” (at hann væri djúpvitr).

Kuningattaren hautakummulla istuminen yhdistetään ylitsevuotavaan suremiseen ja jonkinlaiseen järjettömään unohduksen ja apatian tilaan monessa muussakin muinaissaagassa. Esimerkiksi Hjálmþérin ja Ölvirin saagassa (1300-l.) kuvataan kuningattarensa menettänyttä kuningasta:

Kuningas käski asettaa tuoli kuningattaren hautakummulle. Hän istuin sillä päivin ja öin, kuningattaren menetyksestä johtuneesta surusta ja murheesta kärsien. Eräänä päivänä, auringon paistaessa kauniisti, kävi niin, että kuningas mietiskeli hyvin murheellisena monia asioita, kun hän näki poikansa kulkevan mukanaan useita muita hoviherroja hienosti pukeutuneena. Hjálmþér [=kuninkaan poika] kävi isänsä eteen ja tervehti tätä kohteliaasti ja puhui:

”Aiotteko pitkään täällä istuskella ja kaivata kuningatartanne? Se ei ole kuninkaallista käytöstä. Tahdon mieluummin lähteä pois valtakunnasta joukkojenne kanssa hankkimaan teille uuden kuningattaren, hyökkäämällä keihäin ja miekoin, jos muutoin ei saada hankittua.”

Kuningas ei vastannut mitään. Hjálmþér seisoi pitkään isänsä edessä, mutta meni sitten pois hyvin vihaisena.[2]

Völsungain saaga ei kerro, kenen kummulla Rerir istuu ja esimerkiksi sitä, olisiko kyseessä ollut hänen äitinsä tai isänsä hauta. Suvun varhaisempien esi-isien haudat eivät kenties olisi keskiaikaisille kuulijoillekaan tulleet tässä yhteydessä mieleen, sillä tarinan mukaan Sigi-isä oli saanut Hunnien maat haltuunsa valloittamalla ne, eikä kyse siis ollut esi-isien vanhasta valtakunnasta. Haudalla istumista ei kuitenkaan kaikissa yhteyksissä yhdistetty järjettömyyteen, toimettomuuteen ja pohjattomaan suruun.

Vuoden 1300 tietämillä kirjoitettu, Flateyjarbók-käsikirjoituksessa säilynyt Þorleifr Jarlinrunoilijan tarina (Þorleifs þáttr jarlaskáld, ei suom.) kertoo avuliaasta vainajasta, joka antaa lammaspaimenelle kyvyn laatia runoja. Tarinan lammaspaimen Hallbjörn käy usein lampaineen kuolleen runoilijan Þorleifr jarlsskáldin haudalle. Runoilija on tarinan mukaan kuollut norjalaisen jaarli Haakonin harjoittaman noituuden seurauksena. Hallbjörn jopa nukkuu kummulla öisin. Hän tahtoisi laatia ylistysrunon Þorleifrin kunniaksi, mutta ei kykene, koska hänelle ei ole suotu runouden taitoa. Hallbjörn puhelee toiveestaan hautakummulla istuessaan. Eräänä yönä Hallbjörnin yrittäessä jälleen laatia runoa kummulla istuessaan, hän yhtäkkiä nukahtaakin ja näkee sitten kummun avautuvan. Kummussa asustava Þorleifr tulee ulos ja sanoo Hallbjörnille lausuvansa nyt runon. Jos Hallbjörn pystyisi muistamaan unen vielä herättyäänkin, tulisi hänestä sen jälkeen suuri runoilija. Kummun asukki lausuu runonsa ja palaa sitten hautaan, joka sulkeutuu hänen perässään. Hallbjörn herää ja näkee vilahduksen kummun asukista, mikä saa hänet muistamaan runon. Hän palaa tilalle lampaineen ja laatii siellä ylistysrunon Þorleifr jarlsskáldille. Tämän jälkeen Hallbjörnista tulee kuuluisa runoilija.

Þorleifrin tarinan mukaan Hallbjörn on kyllä merkittävällä miehellä paimenena, mutta hänen työtehtävänsä paljastaa Hallbjörnin alhaisen sosiaalisen statuksen. Keskiajan Islannissa runouden taito oli kuitenkin suuresti arvostettu taito. Katsottiin, että runojen laatiminen vaati suurta ymmärrystä, älyä ja terävyyttä. Kaikista ei siksi voinut tulla hyvää runoilijaa.[4] Hallbjörnin tapaiselle lammaspaimenelle, joka ei edustanut eliittiä vaan oli yhteisönsä arvoasteikon alapäässä, runouden taidon oppiminen oli samalla myös statuksen nostamista: hänestä tulee tarinassa sen jälkeen arvostettu runoilija, jolle merkkimiehet antoivat lahjoja palkkiona hänen runoistaan.  Hautakummuilla hankittu taito saattoi siis olla yksilön kannalta melko merkittävääkin. Sen myötä saatettiin saavuttaa sellaisia tietoja ja taitoja, jotka edistivät ihmisen asemaa yhteisössään.

Flateyjarbókissa, kuningas Olavi Tryggvenpojan saagaan liitetyssä Hallfreðr Hankalanrunoilijan tarinassa (Hallfreðar þáttr vandræðaskálds, ei suom.) hautakumpu näyttäytyy paikkana, jolla istuessa ikään kuin ’näkee enemmän’ (kuten voidaan ehkä edellä mainitun Hallbjörninkin katsoa nähneen, kun hänelle ilmestyy edesmennyt runoilija), jollei jokin muu voima estä ihmistä näkemästä. Saagassa Hallfreðr lähtee naamioituneena tapaamaan Þorleifr Viisasta (isl. inn spaki). Tarinan mukaan Þorleifr Viisaalla on ’monien menneiden aikojen miesten tavoin’ tapana istua pitkiä aikoja ulkona tilan lähellä sijaitsevalla hautakummulla. Siellä Þorleifr istuu silloinkin, kun Hallfreðr saapuu paikalle, hitaasti ja kompuroiden. Naamioitunut Hallfreðr yskii ja syljeskelee partaansa, siristelee silmiään ikään kuin ei oikein näkisi kunnolla. Þorleifr tervehtii Hallfreðria ja kysyy, mikä tämä oli miehiään. Þorleifr suhtautuu naamioituneeseen Hallfreðriin epäillen, sillä hän on nähnyt Hallfreðrin saapumisen unessa. Haudalla istuminenkaan ei kuitenkaan pelasta Þorleifria, sillä kuninkaan pyynnöstä toimiva Hallfreðr kiipeää kummulle ja käy tämän kimppuun. Þorleifrin henki säästyy lopulta, mutta saaga vihjaa, että Þorleifr olisi voinut nähdä Hallfreðrin naamion läpi ja selviytyä voittajana, jollei Hallfreðria olisi varjellut ”kuninkaan onni” (konungsgæfa). Tällä Þorleifr viittasi läntisen Skandinavian kristillistäneeseen kuningas Olavi Tryggvenpoikaan, joka Hallfreðrin oli retkelleen lähettänyt. Tarina vihjaa, että hautakummulla istuskellen aikaansa viettävä, uniensa avulla tulevaan näkevä pakanamies[5] olisi hyvinkin voinut nähdä naamioiden taakse ja säästänyt toisen silmänsä, jos kristityn kuninkaan voima ei olisi kätkenyt tältä Hallfreðrin henkilöllisyyttä.[6]

Erityisesti pakana-ajan skandinaaviset pikkukuninkaat ja päälliköt esitetään useissa saagoissa istumassa hautakummulla. Monissa yhteyksissä mainitaan, että kyseessä olisi ollut muinainen tapa. Hautakummulla oli yhteys valtaan; kummut olivat yleensä päälliköiden esi-isien hautoja, niiden esi-isien, jolta valta oli peritty. Päällikön valtaa edisti myös se, että tämä saattoi kummun kautta olla yhteydessä edesmenneisiin tuonpuoleisessa ja siten saavuttaa tietoa. Esikuvana oli todennäköisesti pakanajumala Óðinn, joka 1200-luvun alkupuolella kirjoittaneen Snorri Sturlusonin Ynglingien saagan mukaan

[…] tunsi laulut, jotka saivat […] hautakummut avautumaan edessään, ja pelkästään sanoin hän saattoi sitoa niissä olevat ja mennä sisään ja noutaa sieltä mitä tahansa hän tahtoi.[7]

Edda-runoudessa, jonka varhaisin säilynyt käsikirjoitus on 1270-luvulta, tuodaan esille, miten pakanajumala Óðinnille haudat ja niiden asukit olivat erityisesti tiedon lähde. Esimerkiksi runoissa Baldrin unet (Baldrs draumar) ja Näkijättären ennustus (Völuspá) Óðinn herättää kuolleen näkijättären, völvan, saadakseen kuulla tältä jumalten kohtalosta. Baldrin unet -runossa käy selvästi ilmi, että Óðinnin herättämä völva on kuollut. Näkijättären ennustuksessa yhteys ei ole niin selvä. Gísli Sigurðsson onkin huomauttanut siitä mahdollisuudesta, että Óðinnin puhuttelema völva olisikin elossa ja istuisi hautakummulla Óðinnin tullessa tätä tapaamaan. Kumpikin tulkinta sisältää kuitenkin sen ajatuksen, että tietoa (jota ainakaan völvat eivät näytä mieluusti jakavan) etsittiin hautakumpujen välittömässä läheisyydessä.

Käsitys siitä, että kuolleiden viimeisen leposijan läheisyydessä saatettiin päästä osalliseksi jostain suuremmasta viisaudesta tai tehdä ainakin viisaita päätöksiä (mahdollisesti myös ilman Ynglingien saagassa mainittujen loitsujen tai laulujen esittämistä) tulee ilmi esimerkiksi Länsi-Islantiin sijoittuvassa Eyrin asukkaiden saagassa (Eyrbyggja saga, ei suom.), joka on 1200-luvun jälkipuoliskolta. Siinä useassakin islantilaissaagassa tavattu päällikkö Snorri goði ehdottaa tulevalle apelleen Styrille, kun tämä tulee puhumaan eräästä ongelmastaan, että he nousisivat ylös Helgafelliin (suom. ”pyhä vuori”), koska siellä annetut neuvot ovat harvoin olleet huonoja. Kyseisestä Helgafellin vuoresta on kerrottu aiemmin saagan alussa, että Snorrin esi-isä Þórólfr katsoi hänen ja hänen sukulaisten kaikkien menevät sinne kuolemansa jälkeen. Snorri halusi siis antaa neuvonsa vuorella, jossa hänen esi-isiensä katsottiin jollain tapaa vielä olevan läsnä. Snorrin neuvot osoittautuvat hyviksi, sillä niiden avulla Styr saa surmattua kaksi hankalaluontoista Ruotsinmaalta tullutta berserkkiä, joista toinen on havitellut hänen tytärtään Ásdísia. Berserkit surmataan ja haudataan paikkaan, josta näiden ei kuoleman jälkeen enää oleteta palaavan, ja Snorri goði saa Ásdísin puolisokseen.

***

Miten voit viitata tähän tekstiin: Kanerva, Kirsi: ”Hautakummulla istujat.” Elävät kuolleet keskiajan Islannissa. Elävä kuollut -ilmiöstä ja sen historiasta, 26.2.2019. < https://elaviakuolleita.wordpress.com/2019/02/26/hautakummulla-istujat  >

***

Saagoja ja kirjallisuutta

Edda = Neckel, Gustav. 1962. Edda. Die Lieder des Codex Regius nebst verwandten Denkmälern. Heidelberg: Carl Winter Universtitätsverlag.

Eddan jumalrunot, suom. Aale Tynni. Porvoo, Helsinki & Juva: WSOY, 1982.

Ellis, Hilda Roderick. 1977. The Road to Hel. A Study of the Conception of the Dead in Old Norse Literature, 2. painos. Westport: Greenwood.

Eyrbyggja saga = Einar Ól. Sveinsson and Matthías Þórðarson, toim. (1935): Eyrbyggja saga […]. Íslenzk Fornrit 4. Reykjavik: Hið íslenzka fornritafélag.

Flateyjarbók. En samling af Norske Konge-sagaer med indskudte mindre fortællinger om begivenheder i og udenfor Norge samt annaler, 1–3. Toim. Carl Rikard Unger. Christiania: [s.n], 1860–1868.

Gautreks saga= Ranisch, Wilhelm (ed.). 1900. Die Gautreks saga in zwei Fassungen. Berlin: Mayer & Müller.

Gísli Sigurðsson. 1999. ’Ein sat hún úti’. Leitar Óðinn þekkingar hjá völvunni eða opnast henna sýn fyrir tilstilli Óðins? Teoksessa Heiðin minni. Greinar um fornar bókmenntir, toim. Haraldur Bessason & Baldur Hafstað. Reykjavík: Heimskringla, háskólaforlag Máls og menningar, 209–219.

Hallfreðar saga vandræðaskálds.= Flateyjarbók. En samling af Norske Konge-sagaer med indskudte mindre fortællinger om begivenheder i og udenfor Norge samt annaler, 1–3. Toim. Carl Rikard Unger. Christiania: [s.n], 1860–1868.

Kanerva, Kirsi. 2013. Messages from the Otherworld: The Roles of the Dead in Medieval Iceland. Teoksessa Deconstructing Death – Changing Cultures of Death, Dying, Bereavement and Care in the Nordic Countries, toim. Michael Hviid Jacobsen. Odense: University Press of Southern Denmark 2013, 111–130.

Nedkvitne, Arnved. 2004. Mötet med döden i norrön medeltid (käänt. Bo Eriksson Janbrink). Stockholm: Atlantis.

Nordal, Guðrún. 2000. Tools of literacy: the role of skaldic verse in Icelandic textual culture of the twelfth and thirteenth centuries. Toronto: University of Toronto Press.

Snorri Sturluson: Norjan kuningassaagat, 1–3. Suom. J. A. Hollo (runot suom. Aale Tynni). Porvoo: WSOY, 1960–1961.

Þorleifs þáttr = Guðbrandur Vigfússon and C. R. Unger, toim. (1862): Flateyjarbók I: en samling af Norske Konge-sagaer med indskudte mindre fortællinger om begivenheder i og udenfor Norge samt annaler. 3 vols, Christiania: P. T. Mallings forlagsboghandel, 207–215.

Völsunga saga ok Ragnars saga Loðbrókar, toim. Magnus Olsen, Samfund til udgivelse af gammel nordisk litteratur 36 (Køpenhavn: S. L. Møllers Bogtrykkeri, 1906–1908.

Ynglinga saga = Snorri Sturluson: Heimskringla, toim. Bjarni Aðalbjarnarson. Reykjavík: Hið íslenzka fornritafélag, 1941, 9–83.

***

[1] Esimerkkinä skandinaavisista hautakummuista ks. esim. ns. Ottarrin hautakumpu Ruotsissa.

[2] Suom. Kirsi Kanerva. Konungr lét setja stól á haug drottningar. Sat hann þar nætr ok daga, sorg ok harm berandi fyrir drottningar missi. Þat bar til einn dag, sem sólin var fagrliga skínandi, en konungr hugsar marga hluti með miklum harmi, sér hann son sinn gangandi með mörgum öðrum hoflýð, fagrliga prýddum. Hjálmþér gekk fyrir föður sinn ok heilsar honum blíðliga ok mælti: ”Skulu þér hér lengi sitja eða þreyja eptir yðra drottningu? Er slíkt ókonungliga gert. Vil ek heldr halda í burt af ríkinu með yðrum styrk ok fá yðr drottningarefni ok sækja með oddi ok eggju, ef eigi vill öðruvís fást.” Konungr svaraði engu. Hjálmþér stóð lengi fyrir föður sínum ok gekk í burt síðan mjök reiðr. Hjálmþés saga ok Ölvis, luku 2.

[4] Keskiajan Islannissa runouden taidosta kirjoitettiin jopa oppikirjoja; tällaisena voidaan pitää esimerkiksi 1200-luvulla eläneen Snorri Sturlusonin kirjoittamaa Proosa-Eddaa.

[5] Islantilaisissa saagoissa unet ovat usein nimenomaan enneunia, ja enneunia näkevät ja niitä selittämään pystyvät yleensä viisaina pidetyt ihmiset.

[6] Hallfreðar saga vandræðaskálds, luku 8.

[7] Óðinn […] kunni þau ljóð, er upp lauksk fyrir honum […] haugarnir, ok batt hann með orðum einum þá, er fyrir bjoggu, ok gekk inn ok tók þar slíkt, er hann vildi. Ynglinga saga, 19.