Kuolleet palaavat pimeydessä

Eläviä kuolleita ei keskiaikaisissa saagoissa tavata keskellä päivää tai aurinkoisessa ilmanalassa. Sen sijaan eläville kuolleille on tyypillistä, että ne ilmaantuvat yöllä ja vuoden pimeimpänä aikana, talvella ja erityisesti joulun aikaan,[1] tai kuten Grettirin ja Glámrin kohtaamisessa: öisessä kuunvalossa. Elävien kuolleiden tapaaminen liittyi siis tilanteisiin, joissa kokijan kyky nähdä oli heikon valaistuksen vuoksi enemmän tai vähemmän rajoittunut.

Keskiajalla, jolloin valaistuja teitä ei vielä ollut, ja Islannissa, missä oli vain maaseutumaista asutusta eikä ainuttakaan kaupunkia, jonka katuja jokin sytytetty valonlähde tai asumusten sisältä heijastuva tulenkajo olisi voinut valaista, öinen ja talvinen pimeys on varmasti ollut jossain määrin jopa mustempaa ja synkempää kuin nykyään. Ulkosalla ollessa valoa on ajoittain voinut tuoda aavemaista valoaan loistava kuu, joka tosin saattoi valaista myös kuolleiden katsetta varsin epämieluisin seurauksin, kuten on Grettirin tapauksen yhteydessä aiemmin käynyt ilmi. Sisällä voitiin polttaa esimerkiksi puusta tai eläinperäisistä rasvoista valmistettuja valonlähteitä. Varsinaiset vahakynttilät olivat keskiajalla hyvin kalliita ja siksi niitä käytettiin useimmiten vain kirkoissa. Jos illalla tai yöllä kuitenkin tuli pihan perälle asiaa, täytyi tarpeet usein käydä syksy- ja talviaikaan suorittamassa pimeässä.

Saagojen perusteella ulkona liikkumista yksin pimeään aikaan voitiin pitää jopa vaarallisena elävien kuolleiden ja muiden pahojen henkien vuoksi. Katsottiin, että ne, jotka näin kuitenkin joutuivat tekemään esimerkiksi työnsä puolesta, saattoivat altistua pimeydessä vaaniville voimille herkemmin kuin muut. Saagoissa tällainen hahmo on usein lammaspaimen, joka käytännössä edusti yhteisön sosiaalisessa järjestyksessä sen alimpia kerroksia. Kaitsiessaan eläimiään paimenet saattoivat joskus viettää ulkona ja pimeässä myös pitkiä aikoja yksikseen.

Esimerkiksi Eyrbyggja sagassa (”Eyrrin asukkaiden saaga”, ei suom.) nimenomaan paimen on ensimmäinen uhri, joka joutuu elävien kuolleiden pahantahtoisuudesta kärsimään. Saagassa kerrotaan useammastakin rauhattomasta kuolleesta: Þórólfr Kampurajalasta (bægifótr), joka kuoltuaan ottaa ensin hengiltä lammaspaimenensa, sekä Fróðán tilalla kulkevasta kuolleiden joukosta, joka saa alkunsa, kun tilan lammaspaimen joutuu jonkun pahan voiman sairastuttamaksi. Kuoltuaan paimen palaa ja käy myös muiden tilan palkollisten kimppuun sairastuttaen myös nämä. Kukin palkollista liittyy kuoltuaan samaan elävien kuolleiden joukkoon, joka kiusaa eläviä kunnes perheen poika, nuori isäntä Kjartan saa ne karkotettua. Myös aiemmin mainittu kummitus Glámr (Grettis saga Ásmundarsonar) on alkujaan paimen, joka kuolee epäilyttävissä olosuhteissa ollessaan yksin ulkona pimeän aikaan. Kuolema herättää epäilyksiä siitä, että Glámr on joutunut jonkinlaisen pahan hengen surmaamaksi, ja entinen lammaspaimen alkaa tapauksen jälkeen liikkua seudulla elävänä kuolleena.

Kaikki eivät pimeässä yksin ollessaan joutuneet kummitusten kanssa alakynteen, mutta yksin kulkemisesta öiseen aikaan varoiteltiin silti. Esimerkiksi Norjaan sijoittuva Þorsteins þáttr skelks (“þorsteinn Tutinan tarina”, ei suom.) kertoo kuningas Olavi Tryggvenpojan islantilaisesta hirdimiehestä þorsteinnista, joka vastoin kuninkaan varoitusta lähtee yöllä yksin tarpeilleen. Käymälä on niin suuri, että sinne mahtuisi saagakertojan mukaan yksitoista miestä, ja þorsteinnin istuessa tarpeillaan hän näkee miten piru (púki) tulee ulos yhdestä aukosta. Se kertoo olevansa Þorkell hinn þunni, joka oli taistellut ja kaatunut kuningas Haraldr Sotahampaan (hilditönn) joukoissa, mutta tulevansa nyt helvetistä (úr helvíti). Paholaisen ja þorsteinnin välille kehkeytyy keskustelu, jossa jälkimmäinen kyselee ja ensin mainittu kertoo helvetissä olevista muinaisista saagasankareista ja miten nämä kestävät siellä piinansa. Lopulta þorsteinn pyytää imitoimaan heistä sen huutoja, joka kärsii eniten, minkä paholainen tekee. Þorsteinn toistaa pyyntönsä, ja jokaisella kerralla paholaisen huutaessa yhä kovempaa, se siirtyy kolme reikää lähemmäs þorsteinnia. Huudot ovat niin karmaisevia, että þorsteinn menettää välillä tajuntansa, mutta paholaisen kolmannen parkaisun jälkeen soivat kirkonkellot, mikä saa paholaisen vajoamaan takaisin alas sinne mistä oli tullutkin, ja Þorsteinn selviää tilanteesta.

Aamulla käy ilmi, että itse kuningas Olavi Tryggvenpoika on soittanut kelloja kuultuaan paholaisen huudot. Kuninkaan herättäminen oli ollut þorsteinnin tavoitekin hänen pyytäessään paholaista imitoimaan helvetin piinoissa kärsivän muinaisen saagasankarin huutoja. Kun kuningas kysyy, oliko mies pelännyt pirun huutaessa, tämä sanoo, ettei tiedä, mitä pelko on, mutta kertoo lähes tutisseensa viimeisen parkaisun kuullessaan ja saa siksi kuninkaalta lisänimen skelkr, ”tutina”.

Kyseinen Þorsteins þáttr skelks on säilynyt Flateyjarbók-nimellä tunnetussa käsikirjoituksessa, joka on koottu 1300-luvun loppupuolella. Tarina on käsikirjoituksessa kuningas Olavi Tryggvenpojasta (n. 964–1000) kertovan saagan yhteydessä. Kyseinen kuningas Olavi tunnettiin muun muassa Islannin kristillistäjänä, minkä vuoksi hänen merkityksensä keskiajan kristityille islantilaisille oli suuri.[2] Tarinassa onkin havaittavissa selvästi kristillisiä elementtejä. Sen tarkoituksena on kenties ollut vahvistaa kuvaa kristillisestä helvetistä ja sen piinoista todellisena paikkana ja käsitystä elävien kuolleiden yhteydestä paholaiseen, mikä taas poikkesi varhaisemmista kotoperäisistä käsityksistä.

Yö ja pimeys ovat tarinassa kuitenkin olennaisia elementtejä – keskiajan kristillinen kuvasto ylipäätään rakentui valon ja pimeyden vastakkaisuudelle. Yö, pimeys ja pahuus liitettiin usein yhteen, mikä myös tarjosi perustelun yön – ja pimeyden – pelkäämiselle. Islantilaiset kristillistänyt kuningas Olavi Tryggvenpoika nimenomaan kieltää menemästä yksin ulos öiseen aikaan. Tarinan sankari tosin pääsee helpolla, sillä hän menettää tajuntansa, mutta ei kärsi kohtaamisesta muuten, eikä pelko saa uljaasta islantilaisesta urhosta otetta.

Pimeänpelkoa tai kummitustenpelkoa onkin todennäköisesti pidetty piirteenä, joka yhdistettiin heikkoina pidettyihin ihmisiin, joiden mielen oletettiin järkkyvän muita helpommin. Saagakirjallisuudesta löytyy kuitenkin pari hämmentävää poikkeusta: Gísli Súrinpoika saagassa Gísla saga Súrssonar (suom. Gíslin Súrinpojan saaga) ja jo aiemmin mainittu Grettir Ásmundrinpoika ovat kumpikin lainsuojattomia ja oman nimikkosaagansa sankareita, mutta molemmat kärsivät pimeänpelosta. Heidän pimeänpelkonsa yhdistetään nimenomaan elävien kuolleiden ja myös muiden yliluonnollisten olentojen kohtaamisen pelkoon: Grettir näkee pimeässä yksin ollessaan Glámr-kummituksen kauhua herättävät silmät ja Gísli, eläessään lainsuojattomana muista eristyksissä, näkee pimeään vuodenaikaan unia, joissa naisenhahmoiset dís-henget (dísir) tuovat hänelle enteitä hänen tulevasta kuolemastaan. Pimeys ei siis saagoissa liity pelkästään elävien kuolleiden ilmaantumiseen, vaan ylipäänsä niin sanotun yliluonnollisen – (näkyvän) arkitodellisuuden ulkopuolelle jäävän (näkymättömän) – kohtaamiseen.

***

Miten viitata tähän tekstiin: Kanerva, Kirsi: ”Kuolleet palaavat pimeässä.” Elävät kuolleet keskiajan Islannissa. Elävä kuollut -ilmiöstä ja sen historiasta. 5.1.2017. <https://elaviakuolleita.wordpress.com/2017/01/05/kuolleet-palaavat-pimeydessa/  >

***

Saagoja ja kirjallisuutta

Delumeau, Jean. 1978. La peur en Occident, XIVe–XVIIIe siècles. Une cité assiégée. Paris: Fayard.

Eyrbyggja saga = Einar Ól. Sveinsson & Matthías Þórðarson, ed. 1935. Eyrbyggja saga […]. Íslenzk Fornrit, 4. Reykjavík: Hið íslenzka fornritafélag.

Gísla saga Súrssonar = Björn K. Þórólfsson & Guðni Jónsson (toim.). 1943. Vestfirðinga sögur. Íslenzk Fornrit 6. Reykjavík: Hið íslenzka fornritafélag, 1–18.

Gísli Súrinpojan saaga. Suom. Joonas Ahola. Helsinki: WSOY; Johnny Kniga, 2003.

Grettir Väkevän saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava, 2003.

Grettis saga Ásmundarsonar = Guðni Jónsson, ed. 1936. Grettis saga Ásmundarsonar. Íslenzk Fornrit, 7. Reykjavík: Hið íslenzka fornritafélag, 1–290.

Guerrero, Fernando. 2003. Stranded in Miðgarðr. Draugar Folklore in Old Norse Sources. Unpublished MA thesis. Oslo: University of Oslo.

Honko, Lauri. 1962. Geisterglaube in Ingermanland. FF Communications 185. Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia.

Kanerva, Kirsi. 2012. Ógæfa (misfortune) as an Emotion in Thirteenth-Century Iceland. Scandinavian Studies 84 (2012) 1: 1–26.

Kanerva, Kirsi. 2015. Porous Bodies, Porous Minds. Emotions and the Supernatural in the Íslendingasögur (ca. 1200-1400). Kulttuurihistorian väitöskirja. Turun yliopisto; Historian, kulttuurin ja taiteen tutkimuksen laitos; Humanistinen tiedekunta.

Kanerva, Kirsi. 2016. Ljós och eldr i liminala rum. Eldens och ljusets betydelser i Grettis saga på 1300-talets Island. Historisk tidskrift för Finland 101 (2016) 1: 52–86.

Lindow, John. 1986. Þorsteins þáttr skelks and the Verisimilitude of Supernatural Experience in Saga Literature. Teoksessa Structure and Meaning in Old Norse Literature: New Approaches to Textual Analysis and Literary Criticism, toim. John Lindow, Lars Lönnroth & Gerd Wolfgang Weber. Odense: Odense University Press, 264–280.

Poole, Russell. Myth, Psychology, and Society in Grettis saga. Alvíssmál 11 (2004), 3–16.

Rowe, Elizabeth. 1998. Cultural Paternity in the Flateyjarbók Óláfs saga Tryggvasonar. Alvíssmál 8 (1998), 3–28.

Sävborg, Daniel. 2009. Avstånd, gräns och förundran: Möten med de övernaturliga i islänningasagan. Teoksessa  Greppaminni. Rit til heiðurs Vésteini Ólasyni sjötugum, toim. Margrét Eggertsdóttir. Reykjavík: Hið íslenska bókmenntafélag, 323–349.

Þorsteins þáttr skelks = Nordal, Sigurður (toim.). 1944–1945. Flateyjarbók, 1. Akureyri, 462–464.

Youngs, Deborah & Simon Harris. 2003. Demonizing the Night in Medieval Europe: A Temporal Monstrosity? Teoksessa The Monstrous Middle Ages, toim. Bettina Bildhauer & Robert Mills. Toronto & Buffalo, 134–154.

[1] Talvipäivänseisauksen tienoille sijoittuvaa joulua vietettiin pohjolassa jo ennen kristinuskon saapumista.

[2] Kuningas Olavi Tryggvenpoika on syytä erottaa Pyhästä Olavista eli kuningas Olavi Haraldrinpojasta (995–1030).

 

Mainokset

Yksi ajatus artikkelista “Kuolleet palaavat pimeydessä

  1. Paluuviite: Elävien kuolleiden vaikutuksesta | Elävät kuolleet keskiajan Islannissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s