Puhuvatko saagojen elävät kuolleet?

Populaarikulttuurin kuvastoissa esiintyvät zombit esitetään usein aivottomina, korkeintaan örisevinä olentoina. Keskiajan islantilaisen saagakirjallisuuden elävistä kuolleista monet ovat vaitonaisia eivätkä puhu. Saagoissa löytyy kuitenkin myös niitä eläviä kuolleita, jotka kommunikoivat elävien kanssa sanoin. Tällaiset edesmenneet ilmaisevat itseään usein erityisesti runomuodossa. Esimerkiksi islantilaissaagassa nimeltä Svarfdæla saga (ei suom.) kerrotaan berserkkiraivoon[1] taipuvaisesta miehestä nimeltä Klaufi, jonka vaimon sukulaismiehet iskevät miekalla kuoliaaksi tämän levätessä. Kuollut Klaufi palaa surmaajien poistuttua paikalta välittömästi takaisin, minkä vuoksi ruumiilta katkaistaan pää. Tämä rauhoittaa Klaufin hetkeksi, mutta hieman myöhemmin Klaufi palaa elävänä kuolleena ja liikkuu seudulla kanniskellen omaa päätään kainalossaan. Klaufi ei puhele muuten, mutta kainalossa oleva pää lausuu useita runoja tappoa kostamaan lähteneille sukulaismiehille auttaakseen näitä löytämään surmaajansa.[2]

[Klaufi]  piteli päätä käsissään ja lausui:

”Etelään päin ja etelään, sinne suunnatkaamme.”

He kääntyvät nyt sinne päin Klaufin perään ja kulkevat kunnes saapuvat Steindyrrin tilalle. Siellä Klaufi pysähtyi ja koputti päällään ovea ja sanoi:

”Täällä se on ja se on täällä, miksi pyrkiä pidemmälle?”[3]

1200-luvulta peräisin olevassa muinaissaagassa Hervarar saga ok Heiðreks konungs (ei suom.) koko keskustelu elävän tyttären ja edesmenneen soturi-isän, Angantýrin, välillä käydään runomuodossa. Tytär Hervör on saagan mukaan enemmän kiinnostunut sotimisesta kuin naisten töistä. Hän saapuu edesmenneen isänsä haudalle herättääkseen tämän, koska tahtoo saada itselleen isänsä miekan. Kyseinen miekka oli tarinan mukaan kääpiöiden takoma, mikä keskiajan islantilaisessa kontekstissa tulkittiin merkiksi siitä, että miekkaan liittyi erityisiä maagisia voimia.

[Hervör:] ”Herää, Angantýr / Hervör sinua herättelee / ainut tyttäresi / Sváfan jälkikasvu; / hautakummusta anna / teräväreunainen miekka / se, jonka Sigurlamille / kääpiö takoi.”[4]

[Angantýr:] ”Hervör, tyttäreni / miksi niin kutsut / pahaenteisin riimuin? / Huonosti on sinun käyvä / hullu on sinusta tullut / ja järkeä [olet] vailla / mieletönnä / kuolleita ihmisiä herättelet.”[5]

Hervarar sagan kaltaiset muinaissaagat ovat saattaneet pohjautua alkujaan runomuodossa välittyneelle suulliselle kerronnalle, mikä saattaisi olla yksi syy siihen, miksi elävät kuollet itse tai heidän kanssaan tekemisissä olevat elävät kommunikoivat runoja lausumalla. Toisaalta Edda-runoudessa esiintyvä sanailu, kun esimerkiksi Óðinn-jumala herättää edesmenneen näkijättären eli völvan tai Freyja-jumalatar herättää Hyndla-nimisen jättiläisen saadakseen tältä tietoa, on luonnollisesti runomuodossa.

Edellä kuvatun kaltainen runonlausunta herättää kuitenkin kysymyksen, onko skandinaavisessa perinteessä katsottu, että edesmenneiden kanssa kommunikointi vaatii tietynlaisen ilmaisutavan. Onko viestin välittymisen elämän ja kuoleman rajan yli katsottu vaativan tavallisesta puheesta poikkeavan viestintämuodon? Tiedämme esimerkiksi, että suomensukuisten kansojen itkuvirsiperinteessä itkut ovat olleet nimenomaan elävien ja kuolleiden väliseen kanssakäymiseen tarkoitettu kommunikaatiotapa. Itkuilla on johdatettu kuolleet tuonpuoleiseen, sekä toisaalta kommunikoitu edesmenneiden kanssa myös myöhemmin. Norjalainen kieli- ja kirjallisuustieteilijä Else Mundal on esittänyt, että myös Skandinaviassa olisi tunnettu itkuvirsiperinne, mutta koska kyseessä on ollut naisten harjoittama tapa, ei itkuista juuri ole säilynyt kirjallisia lähteitä.

Aiheeseen liittyviä saagoja ja kirjallisuutta

Edda. Die Lieder des Codex Regius nebst verwandten Denkmälern, toim. Gustav Neckel. Heidelberg: Carl Winter Universtitätsverlag, 1962.

Eddan jumalrunot, suom. Aale Tynni. Porvoo: WSOY, 1982.

Hervarar saga ok Heiðreks konungs = Hervarar saga in The saga of King Heidrek the Wise. Saga Heidreks konungs ins Vitra, toim. & käänt. Christopher Tolkien. London: Nelson, 1960.

Kanerva, Kirsi. 2017. From Powerful Agents to Subordinate Objects? The Posthumously Restless Dead in Medieval Iceland (ca. 1200–1400). Teoksessa Death in Medieval Europe: Death Scripted and Death Choreographed, toim. Joëlle Rollo Koster. New York: Routledge.

Svarfdæla saga = Eyfirðinga sögur, toim. Jónas Kristjánsson. Íslenzk Fornrit 9. Reykjavík: Hið Íslenzka fornritafélag, 1956.

Mundal, Else. 2013. Female Mourning Songs and Other Lost Oral Poetry in Pre-Christian Nordic culture. Teoksessa The Performance of Christian ad Pagan Storyworlds. Non-Canonical Chapters of the History of Nordic Medieval Literature, toim. Lars Boje Mortersen & Tuomas M. S. Lehtonen, with Alexandra Bergholm. Medieval Identities: Socio-Cultural Spaces, 3. Turnhout: Brepols, 367–388.

Stepanova, Eila. 2011. Reflections of Belief Systems in Karelian and Lithuanian Laments. Shared Systems of Traditional Referentiality? Archaeologia Baltica 15 (2011), 128–143.

[1] Saagoissa berserkkiraivo esitetään jonkinlaisena mahtaviin miehiin liitettynä maagisena kykynä. Katsottiin, että sen aikana mieheen ei purrut rauta eikä tuli. Toisaalta saagakirjallisuudessa kuvataan myös yhteisön ulkopuolisia berserkkejä, jotka esitetään usein tyhminä ja helposti narrattavina.

[2] Klaufi muistuttaakin hieman keskiaikaisissa arturiaanisissa ritarieepoksissa tavattavaa vihreää ritaria. Ks. tästä päättömästä ritarista kertovan tarinan käännös teoksessa Päätön ritari. Kauhutarinoita keskiajalta (käänt. & toim. Marko Lamberg). Helsinki: SKS, 82–156.

[3] Klaufi] hafði höfuðið í hendi sér og mælti:’Suðr er og suðr er / svo skulum stefna’. Þeir snúa nú þangað eftir Klaufa og fara til þess er þeir koma til Steindyra og nam Klaufi þar staðar og laust höfðinu á dyrnar og mælti: ’Hér er og hér er / hví skulum lengra?’ Svarfdæla saga, luku 18.

[4] ”Vaki þú, Angantýr, / vekr þik Hervör, / Eingadóttir / ykkr Sváfu; /seldu ór haugi / hvassan mæki, / þann er Sigurlama / slógu dvergar.” Hervarar saga, luku 3.

[5] ”Hervör dóttir, / hvat kallar svá, / full feiknstafa?/ Ferr þú þér at illu; / ær ertu orðin / ok örviti, / vill hyggjandi, / vekr upp dauða menn.” Hervarar saga, luku 3.

***

Miten voit viitata tähän tekstiin: Kanerva, Kirsi: ”Puhuvatko saagojen elävät kuolleet?” Elävät kuolleet keskiajan Islannissa. Elävä kuollut -ilmiöstä ja sen historiasta, 8.12.2016. <https://elaviakuolleita.wordpress.com/2016/12/08/puhuvatko-saagojen-elavat-kuolleet/ >

***

Mainokset

Yksi ajatus artikkelista “Puhuvatko saagojen elävät kuolleet?

  1. Paluuviite: Elävien kuolleiden kirous | Elävät kuolleet keskiajan Islannissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s